XXV.
— — — Päivä, jolloin pikku prinsessa oli päättänyt päästää laululinnut vapauteen, oli tullut.
Meitä oli viisi henkeä, joiden tuli olla mukana tässä tärkeässä toimituksessa, ja kun palatsista lähteneet vaunut olivat vieneet meidät Fatauan polun alkupäähän, syvennyimme me metsään.
Pikku Pomaré, joka oli uskottu meidän haltuumme, asteli hiljaa Rarahun ja minun välissäni, ja me talutimme häntä kädestä. Jäljessämme kulki kaksi seuranaista kantaen tangossa häkkiä kallisarvoisine asukkaineen.
Lapsi halusi pysähtyä eräässä Fatauan metsän suloisessa kolkassa, kaukana kaikista ihmisasunnoista.
Oli ilta. Hyvin alhaalle laskeutunut aurinko ei enää päässyt tunkeutumaan metsän paksun katoksen alle. Kaiken tuon kasvullisuuden yläpuolelle kohosivat kallionhuiput, jotka peittivät meidät varjoillaan. Sinertävä valo, joka tuli meille ylhäältä päin kuin kuoppaan, laskeutui maahan hienojen ja harvinaisten sananjalkojen matolle — suurien puiden alla levitteleivät sitruunapensaat aivan valkoisenaan kukkia. Kaukaa kuului kosken pauhu kostean ilman läpi — muualla metsissä vallitsi Polyneesian hiljaisuus, tuon synkän taikamaan, jolta tuntuu puuttuvan eloa.
Pomarén pojan tytär avasi itse linnuille oven vakavana ja mietteissään — ja sitten vetäydyimme me kaikki syrjemmäksi, ettemme häiritsisi niiden lähtöä.
Mutta pikku eläimet eivät näyttäneet ollenkaan halukkailta lentämään. Se, joka ensimäiseksi pisti päänsä ulos ovesta, suuri pyrstötön hamppulintu, näytti tarkasti tutkistelevan seutua — ja sitten palasi se takaisin hiljaisuuden ja juhlallisuuden pelottamana — kai sanoakseen toisille: "Teidän on paha olla tässä maassa. Luoja ei ole lähettänyt sinne lintuja, nuo varjot eivät ole meille sopivia."
Ne täytyi kaikki ottaa käteensä saadakseen ne lähtemään, ja kun koko joukko oli ulkona hypellen huolestuneen näköisenä oksalta oksalle — palasimme me takaisin.
Oli jo melkein yö. Me kuulimme niiden visertävän takanamme, aina siihen saakka kun pääsimme pois suurista metsistä. — — —