XXVI.
— — — Minä en osaa ilmaista sitä outoa vaikutusta, minkä Rarahu englantia puhuessaan teki minuun. Hän oli itsekin tietoinen siitä, eikä käyttänyt sitä kieltä muulloin kuin ollessaan aivan varma siitä, mitä aikoi sanoa ja toivoessaan, että se erikoisesti koskisi mieleeni. Hänen äänensä oli silloin määrittelemättömän suloinen, siinä oli älykkyyden ja surumielisyyden outoa viehätystä. Oli sanoja ja lauseita, jotka hän lausui hyvin, ja silloin tuntui siltä, että hän oli nuori tyttö, samaa verta ja rotua kuin minä, kuin tuo äkkiä lähentäisi meitä toisiimme salaperäisellä, odottamattomalla tavalla — — —
Hän huomasi nyt, ettei enää kannattanut ajatellakaan minun jäämistäni hänen luokseen, että tuosta vanhasta suunnitelmasta oli luovuttu kuin lapsellisesta unesta, että kaikki tuo oli aivan mahdotonta ja aivan lopussa ainaisesti. Meidän päivämme olivat lasketut. — Korkeintaan puhuin minä palaamisesta, eikä hän enää uskonut sitäkään. En tiedä, mitä pikku raukka oli tehnyt minun poissaollessani, hänellä ei tiedetty olleen euroopalaisia rakastajia, siinä kaikki mitä olin halunnut tietää. — Minulla oli ainakin jonkunlainen vaikutusvalta hänen mielikuvitukseensa, valta, jota erokaan ei ollut poistanut, ja jota ei saattanut olla kellään muulla kuin minulla. Palatessani oli hän tuhlannut minulle määrättä kaikkea sitä rakkautta, mitä nuori, kuusitoistavuotias tyttö saattaa antaa — ja kuitenkin huomasin minä selvästi, että Rarahu loittoni minusta meidän viimeisten päiviemme pois kiitäessä. Hän hymyili yhä omaa rauhallista hymyään, mutta minä tunsin, että hänen sielunsa täyttyi katkeruudella, pettymyksellä, mykällä harmilla ja kaikilla hänen kesyttömän luonteensa hillittömillä intohimoilla.
Ja minä rakastin häntä kuitenkin!
Mikä ahdistus, kun täytyi jättää hänet, jättää hänet kadotettuna — — —
"Oi rakas, pieni armaani", sanoin minä hänelle. "Oi, rakkahin, olethan järkevä minun lähdettyänikin! Ja minä palaan jos Jumala sen sallii. Uskothan sinä Jumalaan, sinäkin, rukoile ainakin — ja me saamme vielä tavata toisemme iankaikkisuudessa."
"Lähde sinäkin", sanoin minä hänelle hartaasti. "Mene kauas tästä Papeeten kaupungista, mene Tiahuin, pikku ystävättäresi luo, kaukaiseen piirikuntaan, minne euroopalaiset eivät tule. — Sinä menet naimisiin niinkuin hänkin, sinä saat perheen niin kuin kristityt naiset, pieniä lapsia, jotka kuuluvat sinulle, ja joita sinä pidät luonasi, sinä tulet onnelliseksi" — — —
Aina silloin ilmestyi hänen huulilleen tuo käsittämätön hymy — hän painoi päänsä alas, eikä vastannut enää — ja minä ymmärsin, että hänestä minun lähtöni jälkeen tulisi yksi Papeeten ajattelemattomimmista, hukkaan menneistä tyttäristä.
Mitä ahdistusta tunsinkaan, Jumalani, kun hän hiljaisena ja hajamielisenä hymyili kaikelle rukoilevalle ja intohimoiselle, mitä minä osasin sanoa hänelle, hymyili tuota samaa synkän huoletonta, epäilevää ja iroonista hymyä. — — —
Onko kärsimystä, jota voisi verrata siihen kun rakastat, ja tunnet ettei sanojasi enää kuunnella? — että tuo sinulle kuulunut sydän sulkeutuu, teit mitä hyvänsä? — että hänen luonteensa hämärä ja selittämätön puoli taas ottaa hänet valtoihinsa voimallaan ja oikeudellaan? — — —