Ja kuitenkin rakastat koko sielullasi tuota sielua, joka liukuu luotasi. Ja sitten on kuolema siinä odottamassa. Se vie pian tuon jumaloidun ruumiin, joka oli liha sinun lihastasi. Kuolema, josta ei ole ylösnousemusta, ei toivoa — koska se, joka on kuolemaisillaan, ei enää usko mihinkään pelastavaan, eikä elähyttävään. — — —
Jos tuo sielu olisi läpeensä huono ja kadotettu — uhraisit sen kuin saastaisen esineen — — — Mutta tunne siitä, että se kärsii, tietoisuus, että se on ollut hellä, lempivä, puhdas! — — — Hänet verhoo kuin pimeyden varjo — ennenaikainen kuolema, joka tukahuttaa ja jäätää hänet. Ehkei vielä olisi mahdotonta pelastaa häntä — mutta sinun täytyy lähteä, mennä pois ainaiseksi — ja aika kuluu, etkä sille mitään voi! — — —
Silloin tulevat lemmen hurmauksen hetket, lemmen ja kyynelten; — pyrit viime hetkellä juopumaan kaikesta siitä, mitä sinulta paluutta viedään — ja ottamaan vielä, ennen lähestyvää loppua, kaiken sen, mitä elämältä saa riistetyksi pyörryttävää iloa, ja kuumeisia aistimuksia — — —
XXVII.
— — — Me astelimme, Rarahu ja minä, käsikädessä pitkin Apirén tietä. Oli vielä pari päivää lähtöön.
Oli uuvuttava ukkosen kuumuus. — Ilma oli täynnä kypsien guavehedelmien tuoksua, kaikki kasvit olivat raukeita. Nuoret, kullankeltaiset kookospalmut kohottivat mustaa, lyijynraskasta taivasta kohden liikkumattomia latvojaan; Fatauan kallio näytteli pilvistä sarviaan ja hampaitaan. Nuo basalttivuoret tuntuivat raskaina, kuumina painavan päitämme, ahdistavan ajatuksiamme ja aistejamme.
Kaksi naista, jotka näyttivät odottavan meitä tien varrella, nousi lähestyessämme ja tuli meitä kohti.
Toinen vanha, murtunut ja tatuoitu, veti kädestä toista, joka vielä oli nuori ja kaunis; ne olivat Hapato ja hänen tyttärensä Taimaha.
"Loti", sanoi vanhus nöyrästi, "anna anteeksi Taimahalle."
Taimaha hymyili ikuista hymyään painaen silmänsä maahan kuin pahan teosta tavattu lapsi, joka ei vielä ole tietoinen tekemästään rikoksesta, eikä tunne omantunnonvaivoja.