Southampton, maaliskuulla 1876.
— — — Tahiti, Bora—Bora, Oceania, — kuinka kaukana kaikki tuo on!
Palaankohan koskaan sinne, ja mitä löytäisin minä nyt sieltä — paitsi katkeraa pettymystä ja menneisyyden pistävää kaihoa? — — — Minä itken ajatellessani ensi vuosien kadotettua viehätystä — tuota viehätystä, mitä mikään mahti ei voi antaa minulle takaisin — kaikkea tuota, mitä minä en voi kiinnittää edes paperillekaan, ja joka jo pimenee ja himmenee muistossani.
Oi, missä on meidän tahitilainen elämämme -kuningattaren juhlat — himenet kuunvalossa? Rarahu, Ariitea, Taimaha, missä ovat he kaikki? Hirmuinen yö Mooreassa, kaikki liikutukseni, kaikki entiset unelmani, missä ovat ne? — Missä on tuo rakas veljeni John, joka jakoi kanssani ensimäiset kiihkeän nuoruuden oudot, lumoavat vaikutelmat? — —
Gardenioiden ambratuoksu, voimakkaan tuulen pauhina koralliriutoilla — tuo salaperäinen varjo, ja nuo karheat äänet, jotka puhelivat yöllä, tuo väkevä viima, joka puhalsi kaikkialla pimeydessä. — — —
Missä on koko tuon maan määrittelemätön viehätys, jakamiemme vaikutelmien, kahdenkeskisten ilojemme koko raikkaus? — — —
Oi, minusta on sydäntäsärkevää viehätystä noitten muistojen selailussa, muistojen, jotka aika vie mukanaan, jos jokin seikka sattuu herättämään ne — siellä kirjoitettu sivu — kuiva kasvi, joku reva-reva; kukkaseppeleissä, jotka hajoavat tomuksi, säilynyt tahitilainen tuoksu — tai joku tuon surullisen, lempeän kielen sana, kielen, jota siellä puhuttiin, ja joka alkaa unohtua — —
Täällä Southamptonissa vietetään eskaaderielämää, ravintola- ja hotellielämää; asunnot satunnaisia, toverit samoin; — yhdytään tietämättä miksi, huvitellaan parhaan mukaan — — —
Minä olen paljon muuttunut kahdessa vuodessa, enkä tunne itseäni enää samaksi taakseni katsellessa — Olen heittäytynyt hillittömästi nautintoelämään; siinä on mielestäni ainoa loogillinen tapa jatkaa olemassaoloa, jota en ole pyytänyt — ja jonka määrä ja loppu on minulle ratkaisematon arvoitus. — — —