Hän oli tullut kalpeammaksi, varjossa viettäessään kaupunkilais-elämää. Vaaleilta kuvioilta otsallaan, joista muut tekivät pilaa ja joita minä rakastin, olisi häntä luullut valkeaksi tytöksi — Ja kuitenkin oli hänen ihossaan muutamina päivinä rusahtavia varjoja, ruusunpunaisen vasken eksoottisia vivahduksia, jotka vielä muistuttivat maorirotua, Amerikan punanahkojen sisarkansaa.
Papeetelaisissa piireissä pysyi ja oli hän yhä varmemmin Lotin älykäs, eittämätön pikku vaimo; ja hallituksen juhlissa sanoi kuningatar ojentaen minulle kätensä:
"Loti, kuinka Rarahu voi?"
Kadulla herätti hän ohikulkijoiden huomiota, äsken tulleet kyselivät hänen nimeään, ja jo ensi katseella vangitsi hän ilmeikkäillä silmillään, hienoilla piirteillään ja ihmeteltävillä hiuksillaan.
Hän oli myöskin naisellisempi, hänen moitteeton vartalonsa oli muodokkaampi ja pyöristyneempi. — Mutta hänen silmiensä ympärille ilmestyi joskus sinertäviä renkaita, ja heikko, kuiva yskä, samanlainen kuin kuningattaren lapsien, vavautti silloin tällöin hänen rintaansa.
Siveellisesti täydentyi hänessä suuri ja nopea muutos, ja minun oli vaikea seurata hänen älynsä kehitystä. — Hän oli jo liiaksi sivistynyt pitääkseen nimityksestä "pikku villi" — tietäen, että se viehätti minua, ja ettei hän voittaisi mitään jäljittelemällä valkoisten naisten tapoja.
Hän luki ahkerasti Raamattuaan, ja evankeliumin säteilevät lupaukset saivat hänet riemuitsemaan; hänellä oli hehkuvan, mystillisen uskon hetkiä, vaikka hänen vastakohtien täyttämässä sielussaan olikin mitä ristiriitaisimpia mielteitä aivan sekaisin kiertyneinä; hän ei ollut koskaan sama olento kahtena päivänä perätysten.
Hän oli tuskin viidentoista vuotias; hänen käsityksensä kaikesta olivat harhaanviepiä ja lapsellisia; hänen suuri nuoruutensa teki tuon ajatusten ja käsitysten toisistaan riippumattomuuden perin viehättäväksi.
Jumala tietää, että minä heikon uskoni rajoissa koetin johdattaa häntä rakkaudella siihen, mikä minusta oli hyvää ja jaloa. Jumala tietää, ettei koskaan yksikään sana, tai epäily minun puoleltani saanut horjuttaa hänen lapsellista luottamustaan ijankaikkisuuteen ja lunastukseen, ja vaikka hän olikin vain rakastajattareni, kohtelin minä häntä niin kuin hän olisi ollut vaimoni.
Veljeni John vietti osan päivistään meidän seurassamme. Muutamat euroopalaiset tuttavat Rendeeristä tai ranskalaisesta siirtolasta kävivät myöskin useasti meillä, rauhallisessa majassamme: — meillä oli hyvä olla. — — — Useimmat heistä eivät osanneet tahitin kieltä; mutta Rarahun hennon suloinen ääni ja raikas hymy viehättivät niitäkin, jotka eivät ymmärtäneet hänen puhettaan. Kaikki rakastivat häntä ja kunnioittivat häntä erikoisena henkilönä, jolla oli oikeus samanlaiseen arvonantoon kuin valkealla naisella.