XV.
Jo kauan aikaa olen minä osannut puhua rannikon tahitia, joka suhtautuu puhtaaseen tahitin kieleen niin kuin pikku neekeri ranskaan, mutta minä aloin myöskin oppia ilmaisemaan ajatukseni esteettä täysin oikeilla sanoilla, vanhoja, omituisia käänteitä käyttäen ja Pomaré suostui keskustelemaan pitkät ajat minun kanssani. Minulla oli kaksi avustajaa tämän kielen tutkimisessa, jota kohta ei enää puhuta: Rarahu ja kuningatar.
Pitkien écarté-peliemme aikana kertaili hän kanssani innostuksella opittua, ihastuen huomatessaan minun tutkivan ja rakastavan tuota katoamaan tuomittua kieltä.
Minua huvitti tiedustella häneltä vanhoja tarinoita, tapoja ja perintätietoja… Hän puhui hitaasti, matalalla, karhealla äänellä; minä keräsin hänen suustaan outoja kertomuksia menneistä ajoista, salaperäisistä, unhottuneista aikakausista, joita maorit nimittävät yöksi.
Sana po merkitsee tahitin kielessä samalla kertaa yötä, pimeyttä ja tarunomaisia aikoja, joita vanhuksetkaan eivät enää muista.
XVI.
Tarina Pomotu-saarista.
(Kuningatar Pomarén kertoma.)
"Pomotu-saarilla (yösaarilla tai kukistetuilla saarilla), — nimi, jonka me nyt olemme heidän päällikkönsä pyynnöstä muuttaneet Tuamotuksi, (kaukaiset saaret) — asuu vielä nytkin, niin kuin tiedät, ihmissyöjiä.
"Niille tuli asukkaita viimeksi kaikista meidän saaristamme. Niitä vartioivat ennen veden henget, jotka pieksivät vettä niin ankarasti suurilla lokinsiivillään, ettei kukaan päässyt lähellekään. Hyvin kaukaisena aikana voitti ja hävitti Taaroa-jumala ne.