XIX.
Tahitin saarella on elämä paikallistunut meren ääreen, kylät ovat hajallaan pitkin rantoja ja keskus on tyhjä.
Sisäseudut ovat asumattomia, syvien metsien peittämiä. Ne ovat kesyttömiä seutuja, jotka luoksepääsemättömät vuorivarustukset taittavat ja missä ikuinen hiljaisuus vallitsee. Keskustan omituisesti suljetuissa laaksoissa on luonto synkkää ja valtavaa; suuret kalliot kohoavat metsien yli ja teräviä huippuja kohoaa ilmaan. Siellä on kuin haaveellisen kirkon juurella, jonka huiput tarttuvat ohi kiitäviin pilviin; kaikki nuo harhailevat pikkupilvet, joita pasaadituulet kuljettavat suuren meren yläpuolella, pysähtyvät lennossaan. Ne murskautuvat basalttiseinämiä vasten vaipuakseen maahan kasteena tai kohistakseen puroina ja koskina. Sateet, paksu ja viileä sumu kasvattavat rotkoissa ikituoretta vehreyttä, outoja sammalia ja kummallisia sananjalkoja.
Päinvastaiseen suuntaan kuin Boulognen metsän ja Hyde-Parkin kosket, kohisee alempana Fatauan putous, vanhan maailman alla, häiriten yksitoikkoisella pauhullaan hiljaisen ja tyynen luonnon syvää rauhaa.
Noin tuhatta metriä korkeammalla kuin Huamahinen ja Tahaapairun hyljätty maja, saavutaan puron vartta pitkin, metsikköjen ja kallioiden välitse kulkien, Oceanian kuuluisalle koskelle, jonne Tiahui ja Rarahu olivat ennen vieneet minut sangen usein.
Me emme olleet käyneet siellä Papeeteen muuttomme jälkeen ja niin teimme sinne syyskuussa retken, joka on pysynyt muistossamme.
Ohi kulkiessa halusi Rarahu ensin nähdä kuolleiden huoltajiensa majan. Hän astui pidellen minua kädestä entisen asuntonsa jo luhistuneen olkikaton alle ja katseli vaieten tuttuja esineitä, jotka aika ja ihmiset vielä olivat jättäneet paikoilleen. Ei mihinkään oltu kosketettu tuossa avoimessa majassa siitä päivästä lähtien, jolloin Tahaapairun ruumis oli viety pois. Puukirstut ja kömpelöt penkit olivat vielä siellä, matot ja lamput riippuivat seinillä. Rarahukaan ei ollut ottanut mukaansa muuta kuin vanhuksien raamatun.
Me jatkoimme matkaamme syveten yhä laaksoon varjoisia, tuuheareunaisia polkuja pitkin, oikeita, kallioihin painuneita aarniometsän polkuja.
Tunnin verran kuljettuamme, kuulimme putouksen kumean, mahtavan pauhun lähellämme. Me saavuimme pimeän rotkon pohjalle, missä Fataua-puro suurena, hopeisena lyhteenä heittäytyy ilman läpi kolmen sadan metrin korkeudesta.
Tuon rotkon pohjalla oli todellinen taikamaa: