En tiedä, kuinka sanoisin sen teille, mutta on totta, että minä olen ruvennut juomaan. Niinpä en myöskään tahtonut jäädä Brestiin, tiedättehän, sillä minä pelkäsin sitä.
Minä olen jo kolme kertaa ollut raudoissa reservissä, ja nyt minä en tiedä, miten pääsisin irti laivasta, sillä minä käsitän hyvin, että jos minä jään sinne, tapahtuu joku onnettomuus.
Mutta minusta tuntuu, että jos minä vielä kerran pääsisin purjehtimaan kanssanne, parantaisi se minut kerrassaan. Hyvä veli, koska te kerran kohta lähdette merelle, tulkaa Brestiin minua hakemaan. Minun olisi siellä paljon parempi olla kuin täällä ja se pelastaisi minut varmasti.
Tuotitte minulle suurta surua saneessanne kirjeissänne, etten minä rakastanut vaimoani, enkä poikaani, sillä hänen, ja pikku Pierren vuoksi, tekisin minä mitä hyvänsä.
Niin, hyvä veli, minä olen itkenyt ja itken vieläkin nyt teille kirjoittaessani, enkä näe mitään kyyneleiltä silmissäni.
Toivon vain näkeväni teidän tulevan. Syleilen teitä sydämeni pohjasta pyytäen, ettette unohtaisi veljeänne, huolimatta kaikesta teille tuottamastani mielipahasta.
Teidän Yves Kermadec.
LX.
Eräänä sunnuntaina joulukuussa palasin minä Brestiin mitään ilmoittamatta ja menin Suur'-kadun kaupunginosaan hakemaan Yves'n asuntoa. Lukien numeroita porttien päällä seurasin minä noita korkeita graniittitaloja, entisiä rikkaiden asuntoja, jotka nyt ovat joutuneet rahvaan käsiin. Alhaalla, kaikkialla köyhien verhottomia akkunoita viimeisine, sairaaloisine kukkineen ikkunalaudoilla, kuihtuneine päivänkakkaroineen ruukuissa.
Oli aamu. Matruusijoukkoja oli jo liikkeellä puhtaissa vaatteissaan, laulaen, alottaen sunnuntain juhlia.