Siellä sai hengittää valkeaa sumua, kosteaa viileyttä — uutta talvi-ilmaa. Koska saavuin yhä aurinkoiselta Adrian mereltä, tuntuivat Brestin värit sitäkin harmaammilta.
Numerossa 154 — Kauniin kanuunamiehen muiston kyltin yläpuolella — nousin minä pitkin vanhoja, suunnattoman suuria rappuja kolmanteen kerrokseen ja löysin Kermadecien huoneen.
Ovelle kuului kätkyen tahdikas kolina. Kaikesta huolimatta hyvin hemmoteltu pikku Pierre oli pitänyt tapansa, että häntä piti tuudittaa ja Yves oli yksin poikansa kanssa, istui hänen vieressään, tuudittaen häntä yhdellä kädellä hyvin hitaasti.
Hän kohotti surullisen katseensa, liikutettuna nähdessään minut, mutta uskalsi tuskin lähestyä minua ja hänen ilmeensä sanoi: "Niin kyllä, veli, minä tiedän, että te tulette hakemaan minua. Sitähän minä tosin pyysin, mutta — — — mutta minä en ehkä odottanut teitä niin pian ja lähteminen tuottaa minulle tuskaa…"
Ulkonaisesti oli Yves paljon muuttunut. Hän oli tullut kalpeammaksi suojassa meren ahavalta. Hänen ilmeensä oli toisenlainen, vähemmän varma ja melkein tuskainen. Näki, että hän oli kärsinyt, mutta pahe ei ollut saanut painetuksi mitään merkkiä hänen yhä marmorisille, värittömille kasvoilleen.
Minä katselin ympärilleni yllättyneenä, ja sydäntäni ahdisti. Minä en todella ollut aavistanut minkälainen veljeni Yves'n asunto olisi näin maissa ja kaupungissa. Se oli aivan toisenlainen kun merellinen asunto, jossa olin kauan hänet tuntenut — märssykori täynnä tuulta ja päivänpaistetta. Täällä, tämän köyhän todellisuuden keskellä tunsin minäkin, niin kuin hänkin epäilemättä, olevani koditon ja viihtyväni huonosti.
Marie oli ulkona kaivolla ja pikku Pierre nukkui hyvin, pitkät pikku lapsen silmäripset poskilla leväten. Me olimme yksin toinen toisemme edessä, ja koska häntä pelotti olla noin minun edessäni, rupesi hän äkkiä puhelemaan lähdöstä.
Muutos luettelossa siirsi minut Brestiin ensimäisinä lähtevien joukkoon. Aiottiin varustaa kolme laivaa — Kiinan kauppa-asemalle, Etelämerille ja Levantiin — ja nyt sain joka hetki odottaa määräystä niihin.
Seuraava viikko oli tuollainen levoton aika, joita usein sattuu merielämässä. Täytyi elää liikkuvassa leirissä, hotellissa, puoleksi purettujen matkatavaroiden sekamelskassa, tietämättä minne huomenna joutuisi; täytyi huolehtia kaikenlaisesta, viranteosta satamassa ja matkavalmistuksista — ja sitten kulkea edestakaisin, puuhata Yves'n takia, että saisi hänet irti reservistä ja pitää häntä varalla, valmiina lähtemään minun kanssani.
Joulukuun lyhyet ja pimeät päivät kuluivat nopeasti. Minä nousin vanhoja, likaisia portaita — ja Marie, huolestuneena ensimäisestä sanastani hymyili minulle surullisesti, kunnioittavalla ja alistuvalla luottamuksella, odottaen ratkaisuani.