Le Hir ompeli hänet kankaihin, sillä kaikki muut olivat kieltäytyneet peläten hänen tautiaan. Hän oli suostunut tekemään sen hänelle luvatusta viinineljänneksestä.
Laivan keinuminen horjutti häntä, häiritsi häntä toimessaan, vei ruumiin pois paikoiltaan ja hän tuli kärsimättömäksi odotellessaan viiniä, jonka saisi juoda.
Ensin jalat. Häntä oli neuvottu sitomaan ne tiukasti, painon vuoksi, joka ripustetaan niihin, että ruumis vajoaisi. Sitten ompeli hän jalkaa pitkin ylöspäin nousten. Vartaloa, joka oli kiedottu moniin, jäykkiin kangaspalasiin, ei näkynyt enää; vain kalpeat kasvot, kuoleman levossa ja vielä kauniina, rauhallinen hymy huulilla. Ja sitten nosti Le Hir rajulla tempauksella niidenkin päälle harmaan kangaspalan ja kasvot verhoutuivat ainaiseksi.
Barazèrellä oli iäkkäät vanhemmat, jotka odottivat eräässä Ranskan kylässä.
Kun työ oli loppunut läksivät Yves ja Barrada pois ruumishuoneesta, työntäen Le Hir'ea edelleen olkapäistä viedäkseen hänet pumpun luo pesemään käsiään ennen juomista.
He olivat kai vaihtaneet ajatuksia kuolemasta, sillä Barrada sanoi poislähtiessään bordeauxlaisella murteellaan:
— Jopa viimeinkin! Ihmiset, näetkös, ovat samanlaisia kuin eläimetkin: toisia syntyy, mutta ne, jotka ovat pakahtuneet — — —
Ja hän lopetti nauraen omaa nauruaan, joka kuului kumealta ja syvältä kuin mylvinä.
Hänen suussaan ei lause kuulostanut herjaukselta; hän ei vain osannut paremmin sanoa.
Olipa heilläkin molemmilla sydän kurkussa; he kaipasivat Barazèreä. Nyt oli tuo tauti, joka oli pelottanut heitä, suljettu, unohdettu. Heidän muistoissaan irrottautui tuo vainaja loppunsa saastaisuudesta, jalostui äkkiä, ja he näkivät hänet taas hänen voimiensa kukoistuksessa, he heltyivät häntä ajatellessaan.