XC.
Ei mikään oo' niin arka kuin matruusiparka, joka on ollut pesussa kaiken maailman vesissä.
Seuraavan päivän aamuna, auringon noustessa, oli tuuli yhä raikas ja virkeä. Primauguet viilsi vettä hyvin nopeasti täristen vauhdissaan, hypellen notkeasti ja voimakkaasti kuin mainio kulkija ainakin. Laivan etukeulassa puuhailivat vartiossa olevat miehet laulellen aamuvalmistuksissaan. Alastomine, vahvoine käsivarsineen antiikin patsaita muistuttaen peseytyivät he kylmässä merivedessä; he pistivät niskansa ja olkapäänsä sammioihin, peittivät rintansa valkealla saippuavaahdolla, ja liittyivät sitten kaksittain hangatakseen mukavasti toistensa selkiä.
Yht'äkkiä muistivat he vainajan, ja heidän iloinen laulunsa vaikeni. Sitäpaitsi näkivät he toisen ryhmän miesten nousevan kannelle vartioivan upseerin komentaessa ja järjestäytyvän riviin perälle kuin tarkastusta varten. He käsittivät nyt, miksi kaikki tulivat esiin.
Aivan uusi, pitkä lankku oli asetettu laivan laidalle, toinen pää ulos pistäen helposti kallistuvassa asennossa meren pinnan yli, ja alhaalta tuotiin kamala käärö, joka näytti hyvin raskaalta, harmaa kangastuppi, joka ilmaisi ihmisruumiin muodot.
Kun Barazère asetettiin pitkälleen pitkälle, uudelle lankulle ilman tukea vaahtoavien aaltojen yläpuolelle, paljastuivat kaikkien merimiesten päät viimeiseen tervehdykseen, perämies lausui rukouksen, kädet tekivät ristinmerkin — ja sitten, minun komennostani, kallistui lankku ja vedestä kuului suuren esineen synnyttämä kohaus.
Primaugnet jatkoi kulkuaan ja Barazèren ruumis oli pudonnut äärettömän syvään ja laajaan rotkoon, Suureen Valtamereen.
Silloin toistin minä Yves'lle, joka oli lähellä, aivan hiljaa eilisen lauseen kuin toruen:
— Ihmiset ovat kuin eläimet: Niitä syntyy uusia, mutta — — —
— Oi! vastasi hän. En minä sitä sanonut; hän se oli ( Hän — Barrada, kuuli sen ja käänsi kasvonsa meihin päin. Hän itki katkeria kyyneliä).