Sillävälin katselivat muut huolestuneina taaksepäin, vanaveteen. Sattuu nimittäin, että jos hai on lähellä, nousee merenpinnalle veriläikkä.
Mutta mitään ei näkynyt; hän oli rauhassa laskeutunut alaisiin syvyyksiin.
Ääretön putous, ensin nopea kuin syöksyminen, sitten hidas, hidastuen yhä enemmän aina tihenevissä kerroksissa. Salaperäinen, monen penikulman matka tuntemattomiin rotkoihin, jossa tummeneva aurinko on kuin kelmeä kuu, joka vähitellen vihertyy, värisee ja katoaa. Ja silloin alkaa ikuinen pimeys; vedet nousevat nousemistaan, kasaantuvat kuolleen matkustajan päälle kuin veden paisumuksen vuoksi, joka kohoaisi tähtiin saakka.
Mutta siellä alhaalla on vaipuva ruumis menettänyt kamaluutensa; aine ei koskaan ole absoluuttisesti saastaista. Pimeässä lähestyvät sitä syvien vesien näkymättömät eläimet ympäröiden sen; salaperäiset korallit kietovat sen haaroillaan, syövät sen hyvin hitaasti elävien kukkiensa tuhansilla, pienillä suilla.
Merimiehen hautaa ei mikään inhimillinen käsi voi loukata. Se, joka on laskeutunut nukkumaan niin syvälle, on kuolleempi kuin mikään kuollut, hänestä ei koskaan nouse pinnalle mitään; hän ei enää koskaan tule sekaantumaan tuohan vanhaan ihmistomuun, joka maanpinnalla hakeutuu ja yhdistyy yhä uudelleen ikuisesti ponnistellen herätäkseen uuteen elämään. Hän kuuluu maanalaiseen elämään; hän siirtyy kivikasveihin, joilla ei ole väriä, hitaihin eläimiin, joilla ei ole muotoa, eikä silmiä. — — —
XCI.
Saman päivän iltana kuin Barazère haudattiin oli Yves tuonut ystävänsä Jean Barrada'n mukaansa minun huoneeseeni. He olivat ainoat koko entisestä joukosta: Kerboul ja Le Hello nukkuivat aikoja sitten meren pohjalla, laskeuduttuaan sinne keskellä nuoruuttaan. Toiset olivat siirtyneet kauppa-aluksiin tai palanneet kyliinsä: kaikki olivat hajallaan.
Yves ja Barrada olivat hyvin vanhoja ystäviä. Kun he olivat yksissä maissa, ei ollut hyvä ruveta vastustamaan heidän päähänpistojaan.
Minä näen heidät vielä istumassa vastapäätä minua, puoleksi samalla tuolilla huoneen pienuuden tähden, pitäen kiinni toisella kädellä tottumuksesta keinumiseen ja katsellen minua tarkkaavilla silmillään. Minä koetin nimittäin selittää heille sinä iltana, että ihmiset eivät ole samanlaisia kuin eläimet, puhua heille salaperäisestä mitä sitten? — — — Ja he, joiden muistissa tuo kuolema oli aivan tuoreena, kuuntelivat minua hämmästyneinä, jännittyneinä tuon suuren hiljaisuuden keskellä, joka on hyvin omituinen niinä iltoina, jolloin meri rauhoittuu, tyyneys, joka tekee taipuvaksi ymmärtämään käsittämättömänkin.
Vanhat, ikuisesti märehdityt määritelmät, joita minä selittelin heille, saattoivat vielä vaikuttaa heidän nuoriin aivoihinsa. Tuo kuolemattomuuden kurssi oli ehkä hyvin tyhmää, mutta se ei tehnyt heille mitään pahaa, päin vastoin.