XCII.
Meret, joilla Primauguet pysytteli, olivat melkein aina yhtä kuultavan siniset; olimme pasaadituulien ja loppumattoman kauniin-ilman alueella.
Joskus, mennäksemme saariryhmältä toiselle, täytyi kulkea päiväntasaajan yli suurten liikkumattomien vetten, jylhinä hohtavien ulapoiden päällitse.
Ja sitten kun elähyttävä pasaadituuli taas tarttui purjeihin jommallakummalla pallonpuoliskolla, kun Primauguet kuin heräten taas alkoi kulkea, silloin tunsi paremmin vastakohdan vaikutuksesta nopeasti kulkemisen viehätyksen, tenhon olla tuolla suurella, värisevällä, kallistelevalla aluksella, joka tuntui elävän, ja joka totteli ketteränä ja notkeana yhä edelleen vettä viiltäen.
Kun me lensimme itää kohti, tiukasti tuulessa, pasaadituulien alueella, silloin heittäytyi Primauguet tropiikin säännöllisiä, kuohupäisiä harjoja vasten päiväkausia, väsymättä, hypähdellen iloisesti kuin leikkivä kala. Kun me sitten palasimme takaisin myötätuulessa, aivan purjeiden peitossa, levittäen kaikki laajat valkeat siipemme, tuli meidän aina yhtä nopea kulkumme niin kevyeksi, niin luisuvaksi, ettemme enää tunteneet uivamme, tuntui kuin olisimme nousseet jonkunlaiseen lentoon ja laskumme oli kuin linnun liitelemistä.
Matruusien päivät olivat yhä jatkuvasti samanlaisia.
Joka aamu valtasi heidät ensiksi puhtauskiihko, joka tarttui heihin aamuhuudosta alkaen. Tuskin valveilla näki heidän hyppivän, kiiruhtavan mitä pikemmin alkamaan suursiivouksen. Aivan alasti, tupsulakki päässä, tai sitten puettuina taistelutrikoihin (pieni kaulasta riippuva kudottu kangaspala, melkein kuin pienen lapsen leukalappu) kiiruhtivat he valelemaan vedellä joka paikan. Pumput ruiskusivat, vesisaaveja heitettiin kaikin voimin. He kiiruhtivat heitellen vettä toistensa jaloille ja selkään; aivan vettä valuvina kaasivat he kaiken kaikki pestäkseen. Sitten hankasivat he kantta, joka jo oli aivan valkea, hiekalla, harjoilla, raapimilla saadakseen sen vielä valkeammaksi.
Heidät keskeytettiin, kun oli lähetettävä heidät raakapuille jotain aamumanöveriä varten, höllentämään etupurjeen reiviä tai korjaamaan purjeiden asentoa. Silloin pukeutuivat he kiiruusti, tavan vuoksi, ennen kuin kiipesivät ylös, ja toimittivat nopeasti vaaditun liikkeen kiireissään päästä alas huvittelemaan vedessä.
Tässä puuhassa käsivarret vahvenivat ja rinnat pullistuivat; sattuipa sellaistakin, että jalat kiipeemisen tottumuksesta muuttuivat tarttuviksi kuin apinoiden kädet.
Noin kahdeksalta oli pesuajan määrä loppua määrätynlaiseen rummun päristykseen. Silloin, sillä aikaa kuin paahtava aurinko kuivasi hyvin nopeasti heidän huuhtelemansa esineet, alkoivat he kiillottaa; kuparien, rautaosien, pienten solkienkin tuli loistaa peilikirkkaina. Jokainen asettui pienen hihnapyörän, pienen esineen ääreen, jonka ulkonäkö oli hänelle uskottu ja kiillotti sen huolellisesti peräytyen joskus ymmärtäväisin ilmein nähdäkseen joko se välkkyi ja näyttikö se hyvältä. Ja näiden suurten lasten ympärillä oli maailma, aina sama sininen ympyrä, heltymätön sininen ympyrä, välkkyvä syvä erämaa, jolla ei ollut äärtä, missä mitään ei muuttunut, missä mitään ei tapahtunut.