Ohitsemme ei kulkenut muuta kuin vallattomia lentokalaparvia, niin nuolen nopeita, että näki vain kiiltävät siivet, ja siinä kaikki. Niitä oli monta lajia: ensin suuria, sinertävän teräksen värisiä; ja sitten pieniä, harvinaisempia, jotka väriltään vivahtivat malvan ja pionin kukkiin. Niiden punertava lento hämmästytti, ja kun aioit ruveta katselemaan niitä oli se liian myöhäistä: pieni vesiläikkä värähteli vielä ja säkenöi auringossa kuin luotisateessa. Siinä ne olivat sukeltaneet veteen, mutta siinä ei niitä enää ollut.
Joskus halkoi fregatti — suuri salaperäinen lintu, joka on aina yksin — tavattoman korkealla ilman ääriä, ohjaten suoraan kapeilla siivillään ja saksimaisella pyrstöllään, kiiruhtaen kuin pyrkisi se päämäärään. Silloin näyttelivät matruusit toisilleen outoa matkustajaa, seurasivat sitä silmillään niin kauan kuin se oli näkyvissä, ja sen ohikulku merkittiin laivan päiväkirjaan.
Mutta laivoja, ei koskaan! Nuo Etelän meret ovat liian suuret, siellä ei kukaan tapaa toistaan.
Kerran oli tavattu pieni valtameren saari, jota valkea korallivyö ympäröitsi. Siellä asuvat naiset olivat lähestyneet ruuhillaan laivaa ja päällikkö oli antanut heidän nousta laivaan arvaten heidän tulonsa syyn. Heillä oli kaikilla ihmeteltävä vartalo, hyvin villit silmät tuskin avoimina liian raskaiden luomien välissä, hyvin valkeat hampaat, jotka heidän nauraessaan näkyivät kokonaan. Hyvin monimutkaiset piirrokset heidän punaisen vasken värisellä ihollaan muistuttivat hyvin monimutkaista, sinistä pitsiverkkoa.
Heidän käyntinsä oli keskeyttänyt päiväksi matruusien pidättyväisyyden. Ja sitten oli taas saari paennut tuskin nähtynä valkeine hiekkarantoineen ja vihreine palmuimeen, aivan pienenä, keskellä vesien suurta erämaata, eikä sitä ajateltu sen enempää.
Laivalla ei ollut ollenkaan ikävä. Työt ja huvit täyttivät päivän aivan riittävästi.
Määrätyillä tunneilla, meripalvelustaulukon edeltäpäin määrääminä päivinä, saivat matruusit avata kangassäkkinsä, missä heidän tavaransa olivat. — Sitä sanottiin säkeillä käymiseksi. Silloin levittivät he kannelle kaikki pikku tavaransa, jotka olivat ahdetut säkkeihin koomillisella huolella ja Primauguet'n kansi näytti yht'äkkiä kauppatorilta. He aukaisivat ompelupönttönsä, panivat järjestykseen tyvin taitavasti veistellyt ompelulaitteet korjatakseen vaatteensa, joita ainainen liikunto ja lihasten voima nopeasti kulutti. Oli meripoikia, jotka riisuutuivat aivan alasti vakavasti korjatakseen paitansa, toisia, jotka silittivät suuria kauluksiaan merkillisen menettelytavan avulla — istumalla pitkän aikaa niiden päällä; toisia, jotka ottivat kirjoituslaatikoistaan kellastuneita, rypistyneitä paperipaloja, joiden leimat viittasivat Bretagnen tai baskien maan kaukaisimpiin nurkkiin, ja alkoivat lukea äijien, sisarten, morsianten kirjeitä, heidän, jotka asuivat kotimaan kaukaisissa kylissä.
Ja sitten kuului hyvin erikoinen, pärisevä pillinpuhallus, joka sanoi: "Kootkaa säkit!" ja kaikki katosi kuin taikasanalla, kokoon käännettynä, sullottuna takaisin ruuman pohjalle, numeroituihin arkkuihin, jotka ankarat varastomiehet sulkivat rautaketjuilla.
Heitä katsellessa olisi saattanut erehtyä, heidän kärsivälliset, järkevät ilmeensä nähdessään, jollei olisi paremmin tuntenut heitä. Nähdessään heidät niin vajonneina pikku tyttöjen hommiin, nukkemaisten tavarain purkamiseen, oli mahdotonta kuvitella mihin kaikkeen nuo nuoret miehet kykenisivät kerran maihin päästyään.
Päivässä oli vain yksi välttämättömän surullinen hetki. Se sattui silloin, kun iltarukous oli lausuttu, kun bretonin ristinmerkit olivat tehdyt, ja kun aurinko oli laskenut; sillä hetkellä ajatteli varmasti moni heistä isänmaataan.