Näissäkin ihmeteltävän valon maissa on päivän ja yön välillä tuo epämääräinen hetki, joka on surullinen. Näinä hetkinä näki matruusien kasvojen tahtomatta kääntyvän viimeistä valojuovaa kohti, joka viivytteli lännen puolella, hyvin alhaalla, melkein veden reunaviivaa kosketellen.
Juovalla oli omat värivivahduksensa: Aivan näköpiirin yläpuolella paloi ensin tumma puna, hiukan kellahtava ylempänä; hiukan vaalean vihreää, vähäinen fosforiviiva, ja sitten suli se kohoten sammuneeseen harmauteen, varjon ja pimeyden vivahduksiin. Surullisen kellan viimeiset läikkeet viipyivät vielä merellä, joka vielä loisti siellä täällä ennen kuin sai yön himmeän värin. Tuossa päivän viimeisessä, vinossa silmäyksessä, jonka se heitti autioihin syvyyksiin, oli jotain synkkää, ja huolestuit tahtomattasikin vesien äärettömyyttä ajatellessasi. Se oli sisäisten kapinoiden ja sydämen ahdistuksen hetki. Se oli hetki, jolloin matruuseilla oli epäselvä aavistus siitä, että heidän elämänsä oli omituista ja luonnonvastaista, jolloin he ajattelivat eristettyä, hukkaan mennyttä nuoruuttaan. Joku kaukainen naiskuva kulki heidän silmiensä ohi, herpaisevan viehätyksen, suloisen hellyyden ympäröimänä. Tai uneksivat he, aistien äkillisen häiriön vallassa, mielettömistä hekuman ja alkohoolin juhlista, saadakseen vahinkonsa korvatuksi ja huumautuakseen ensi kerran kun heidät laskettaisiin vapaiksi maissa.
Mutta sitten saapui oikea yö, lämpimänä, tähtivaloisena, ja satunnaiset vaikutelmat unohtuivat; kaikki matruusit tulivat istumaan tai loikoilemaan laivan keulapuolelle ja alkoivat laulaa.
Laivalla oli märssymiehiä, jotka osasivat pitkiä, hyvin kauniita lauluja, joiden kertosäkeet kuorossa toistettiin. Äänet olivat kauniita ja raikuvia öiden kaikuvassa hiljaisuudessa.
Siellä oli myöskin vanha aliupseeri, joka aina kertoi pienelle, tarkkaavaiselle kuulijakunnalle loppumattomia juttuja. Ne olivat seikkailuja, jotka hyvin varmasti olivat kerran tapahtuneet jollekin komealle märssymiehelle, jonka rakastuneet prinssessat olivat vieneet linnoihinsa.
Ja Primauguet viilsi yhä vettä piirtäen jälkeensä pimeässä epäselvän, valkean vahtoviivan, joka vähitellen haihtui kuin meteorin pyrstö. Se kulki kaiket yöt levähtämättä ja nukkumatta, vain sen suuret siivet kadottivat iltaisin lokkimaisen valkeutensa ja taivaan hämärää valoa vasten piirtelivät ne jyrkin viivoin outoja varjokuvia kuin yölepakon siipien kaarteita ja niveliä.
Mutta kulki se kuinka hyvänsä, aina oli se keskellä samaa, suurta ympyrää, joka itkuisesti näytti uudistuvan, venyvän ja seuraavan sitä.
Joskus oli tuo ympyrä aivan musta ja sen horjumaton ääriviiva piirtyi selvästi, joka puolella pysähtyen taivaan ensimäisiin tähtiin, tai sitten lievensivät kaikki yhteen sulattavat höyryt äärettömiä ääriviivoja. Silloin tuntui siltä, kuin olisimme kulkeneet harmaansinisen, tahdikkaan pallon sisällä, jonka pakenevia pintoja ei koskaan ihmeekseen kohdannut.
Avaruus oli täynnä veden hiljaista loisketta, avaruus kohisi aina loppumattomasti, mutta jatkuvasti ja melkein hillitysti. Siitä lähti voimakas, käsittämätön ääni, niin kuin tuhatsoittimisesta orkesterista, joiden kieliä soittajat hiljaa hipaisevat hyvin salaperäisesti.
Joskus rupesivat etelän tähdet loistamaan hämmästyttävän kirkkaasti, suuret nebulosat säihkyivät kuin helmiäistomu, yön kaikki vivahdukset näyttivät läpikuultavina syttyvän outoon valoon, olisit luullut olevasi keskellä taikamaailmaa sillä hetkellä kun kaikki kirkastuu suuremmoiseen ylistykseen ja silloin sanoit itseksesi: Miksikä loistavat kappaleet noin, mitä tulee tapahtumaan? mitä siellä on? — — Mutta ei, ei tapahtunut mitään, koskaan, troopillinen seutu vain oli sellainen. Ympärillämme oli vain autio meri ja ainainen, ympyränmuotoinen avaruus, täydellisesti tyhjänä.