Nuo yöt olivat todellakin ihania kesäöitä, suloisia, suloisia, suloisempia kuin ihanimmat kesäkuun yömme. Ja ne tekivät hiukan levottomiksi kaikki nuo miehet, joista vanhimmat eivät olleet kolmenkaan kymmenen ikäisiä — — —
Nuo lämpimät hämärät toivat mukanaan rakkauden ajatuksia, joista ei olisi välittänyt. Olit lamautumaisillasi yhä vielä häiriötä tuottavissa unissa, tunsit tarvetta avata sylisi jollekin syvästi kaivatulle ihmisolennolle, puristaa häntä tuoreella, voimakkaalla, loppumattomalla hellyydellä. Mutta et tavannutkaan ketään, et mitään — — — Täytyi terästyä, pysyä yksin, kääntyä toiselle kyljelleen puukannen kovilla laudoilla, ajatella muuta, alottaa laulu — — ja silloin helisivät kauniit, iloiset tai surulliset sävelet vielä voimakkaammin meren tyhjyyden keskellä.
Kuitenkin oli keulakatolla hyvä olla ulapalla valvottaessa;, siellä sai täysin rinnoin hengittää yön raittiita tuulahduksia, neitseellisiä vihureja, jotka eivät koskaan olleet kulkeneet maan yli, jotka eivät tuoneet mukanaan mitään elimellistä, joilla ei ollut mitään tuoksua. Kun lepäili siinä, kadotti vähitellen tietoisuuden kaikesta paitsi nopeudesta, joka aina tuntuu huvittavalta silloinkin kun ei ole päämäärää, eikä tiedä minne matka vie.
Matruuseilla ei ollut päämäärää, he eivät tienneet, minne matka vei. Ja mitäpä hyötyä siitä olisi ollutkaan, kun heillä ei missään ollut lupa astua maihin? He eivät tienneet nopean kulkumme suuntaa, eikä erämaiden loppumatonta syvyyttä, missä he olivat. Mutta heistä oli hauskaa kulkea hyvin nopeasti suoraan eteenpäin sinertävässä pimeydessä, ja tuntea liitävänsä. Laulellen iltalaulujaan katselivat he kokkapuuta, joka aina syöksyi eteenpäin kaksine pienine sarvineen kuin jännitetty jousi, ja se hyppeli merellä joskus lipaisten kuohuvaa vettä kevyesti kuin lentokala.
XCIII.
Primauguet'lla oli rakas Yves'ni moitteeton niin kuin oli luvannutkin. Upseerit kohtelivat häntä hiukan erikoisella huomiolla hänen ryhtinsä ja käytöstapansa vuoksi, joka ei enää ollut samanlaista kuin muiden. Ja hän pysyi kaikesta huolimatta tuon raisun joukon etumiehenä, josta miehistön päällikkö sanoi ylpeästi:
— Ne, ne ovat puoleksi haikaloja; ne eivät pelkää mitään.
Hän oli taas palannut entiseen tapaansa tulla illalla, hiljaisin kissanaskelin minun huoneeseeni, niiksi hetkiksi, jolloin minä jätin sen hänen haltuunsa. Hän laittautui lukemaan minun kirjojani ja papereitani, tietäen, että hänellä oli lupa katsella kaikkea. Hän opetteli tuntemaan merikarttoja, huvittelihe merkitsemällä niihin määrätyt pisteet ja mittaamaan välimatkat. Hän kirjoitti hyvin usein vaimolleen ja sattuipa, että hänen tehtävien keskeyttämät pikku kirjeensä jäivät kulkemaan minun kirjeideni joukkoon. Löysin eräänä päivänä yhden, joka epäilemättä oli aiottu lähetettäväksi kaksinkertaisessa kuoressa, ja johon hän oli merkinnyt seuraavan, hullunkurisen osoitteen.
Rouva Marie Kermadec,
Vanhempiensa luona Trémeu'léssa, Toulvenissa, Bretagnen maassa, Susien pitäjässä, Oravien seurakunnassa, oikealla, suurimman tammen ala.