Se on vanhaa, muinaista Bretagnea, kohta kuolevaa.
Uunin piipusta pilkistelee taivaan valoa, vihertävät vivahdukset lankeavat sieltä lieden kiville, ja avoimesta ovesta näkyy bretonilainen polku laskevan auringon sattuessa kuusamiin ja sananjalkoihin.
Me vaivuimme unelmiin, Yves ja minä, tällä käynnillä vanhojen isovanhempien majassa.
Muuten puhuu isoäiti Marianne vain bretonin kieltä. Silloin tällöin sanoo Yves hänelle sanan tällä menneisyyden kielellä: hän vastaa, hymyilee, onnellisen näköisenä meitä katsellessaan, mutta puhelu loppuu pian ja hiljaisuus palaa. — — —
Illan epämääräistä surumielisyyttä, unelmia kaukaisista ajoista tuossa vanhassa majassa, joka pian on sortuva tien vierelle, joka raukeaa raunioiksi niin kuin sen vanhat isännät, ja joka ei koskaan tule nousemaan.
Pikku Pierre on siellä meidän kanssamme. Hän pitää paljon mökistä ja vanhasta isoäidistä, joka hellii häntä hyväillen. Hän pitää etenkin pienestä tammivasusta, joka on toisen vuosisadan työtä, ja johon hänet synnyttyään laskettiin. Hän on nyt jo paljon pitempi kuin entinen kehtonsa ja käyttää sitä keinuna siinä istuen, katsellen ympärilleen elävillä, mustilla silmillään. Ja nyt vanha, aivan kumara isoäiti, selkä koukussa poimuisen kauluksen alla, tuudittaa häntä itse ja Pierre heläyttää joskus lapsellisen naurunsa kaiun kimakan laulun keskellä.
Boudoul galaïchen! boudoul galaïch du!
Laula vanhus parka, laula vapisevalla särkyneellä äänelläsi muinaista kehtolaulua, joka soi kaukaa kuolleitten sukupolvien yöstä, jota sinun lapsen lapsesi eivät enää osaa.
Boudoul, boudoul! galaïchen, galaïch du!
Odottaa näkevänsä, että suuresta uunista astuisi ylhäältä laskeutuvan valon mukana kääpiöitä ja keijuja.