Ne, jotka tulivat rediltä, olivat vielä märempiä kuin toiset, heistä valui vielä enemmän sade- ja merivettä. Heidän purjevenheensä, kun ne kallistuivat kylmien puuskien painosta hypellen vaahtoavilla aallonharjoilla, olivat tuoneet heidät aika vauhtia satamaan. Ja he kiipesivät iloisina kaupunkiin vieviä portaita pudistellen itseään kuin juuri kastuneet kissat.
Tuuli paiskautui pitkille, harmaille kaduille ja yö oli pahaenteinen.
Redillä, — laivalla, joka samana aamuna oli saapunut Etelä-Ameriikasta — tasan kello neljä oli aliupseeri puhaltanut pitkän vihellyksen, joka päättyi taitaviin liverryksiin merkiten merikielellä: "Venhe vesille!" Silloin kuului ilonhälinää laivassa, missä matruusit sateen tähden olivat tungetut välikannelle pimeään. Olipa jo pelätty hetki sitten, että aallokon tähden olisi liian vaikea päästä yhteyteen Brestin kanssa, ja odotettiin ahdistuksella tuota vihellystä, joka ratkaisi pulman. Kolmivuotisen retkeilyn jälkeen oli tämä ensimäinen kerta, kun sai astua jalallaan Ranskan maaperälle, ja kärsimättömyys oli suuri.
Kun tehtävään määrätyt miehet olivat oljenkeltaisiin vahakangaspukuihin puettuina päässeet venheeseen ja rivittyneet tarkkaan, säännölliseen järjestykseen penkeilleen, vihelsi sama aliupseeri uudelleen ja sanoi: "Lomallelähtijöiden nimenhuuto!"
Tuuli ja meri pitivät suurta melua: redi oli kauempana aivan peittynyt sateen ja sumun muodostamaan harmahtavaan usmaan.
Lomalle lähtevät matruusit nousivat juosten rappuja ylös, tulivat ulos ja asettuivat riviin sitä mukaa kuin heidän nimensä ja numeronsa huudettiin, kasvot loistaen suuresta ilosta päästä taas Brestiin. He olivat pukeutuneet paraihin pyhävaatteisiinsa ja he järjestelivät virtaavan sateen alla pukunsa viimeisiä yksityiskohtia auttaen toinen toistaan keikailevan näköisinä.
Kun huudettiin: "218 Kermadec", astui esiin Yves, roteva, vakavannäköinen neljänkolmatta vuotias nuorukainen, jolle juovikas villapaita ja leveä, sininen kaulus sopi hyvin.
Hän oli suori ja laiha kuin antiikin ihmiset, käsivarsien lihakset voimakkaat, kaula ja rakenne kuin voimailijan; koko olento ilmaisi suurta ja hiukan kopeaa voimaa. Kasvot värittömät; ahavan ruskeaksi pureman yksivärisen kerroksen alla oli hänessä jotain määrittelemättömän bretonimaista, arabialaisesta ihonväristä huolimatta. Sanat lausui hän ytimekkäästi Finistèren murteella, ääni oli syvä, ja värähteli erikoisesti niin kuin hyvin vahvaääniset soittokoneet, joita tuskin uskaltaa koskettaa peläten herättävänsä liian suurta melua.
Hänen silmänsä olivat harmaan ruskeat, hiukan liian lähellä toisiaan ja hyvin syvällä kulmakarvojen kaaren alla, katseessa selittämätön, sisäänpäin kääntynyt ilme. Nenä hieno ja säännöllinen, alahuuli hiukan ulkoneva kuin pilkalla.
Kasvot olivat liikkumattomat, kuin marmoriin veistetyt, paitsi niinä harvoina hetkinä, jolloin hymy pilkisti esiin; silloin muuttaa kaikki muotoaan ja Yves näyttää hyvin nuorelta. Hymy on kärsivien naurua: siinä on lapsellista lempeyttä ja se valaisee kovettuneet piirteet, aivan kuin auringon säteet, kun ne sattumalta hivelevät Bretagnen rantakallioita.