Päivää ennen lähtöä oli Yves saanut suosiollisen luvan käydä päivällä maissa tapaamassa merimiessairaalassa vanhinta Gildas-veljeään, valaanpyytäjää, joka äskettäin oli saapunut kotiin puoleksi rappiolla, ja jota hän ei ollut nähnyt kymmeneen vuoteen.
Gildas Kermadec oli nelikymmenvuotias mies, pitkäkasvuinen ja kasvot säännöllisemmät kuin Yves'n. Hänen suurissa silmissään näkyi vielä kuin sammunutta hehkua; hän oli kai ollut hyvin kaunis.
Nyt oli hän halvaantunut ja kuolemaisillaan, viinan ja kaikenlaisen kohtuuttomuuden turmelema. Hän oli kuluttanut elämänsä nautinnoissa, kylvänyt siemenensä ja voimansa kaiken maailman teille.
Hän eteni hitaasti nojaten keppiin, yhä vieläkin suorana ja korkearintaisena, mutta laahaten jalkaansa, katse hämäränä.
Voi Yves! — — — sanoi hän kolmesti. Voi Yves! Voi Yves!
Hän saattoi tuskin lausua sanat, puhekykykin oli herpaantunut. Hän levitti käsivartensa Yves'lle syleilläkseen häntä ja kyyneleet virtasivat hänen ruskeille poskilleen.
Yveskin itki… Ja sitten piti nopeasti lähteä. Hänen lomansa kesti vain tunnin.
Muuten ei Gildas enää puhunut mitään. Hän oli vetänyt Yves'n istumaan viereensä sairaalan penkille ja pitäen veljeään kädestä katseli hän häntä harhailevilla, kuolemanenteisillä silmillään. Ensin oli Gildas koettanut sanoa hänelle kaikenlaista, mikä näytti kiertelevän hänen aivoissaan, mutta hänen suustaan lähti vain epäselviä, käheitä, karkeita korahduksia, joita oli vaikea kuunnella. Ei, hän ei voinut enää mitään. Sitten tyytyi hän vain pitämään veljeään kädestä ja katselemaan häntä äärettömän surullisesti — — —
Yves'en jätti tuo Gildas-veljen viimeinen tapaaminen hyvin syvän vaikutuksen. He olivat tavanneet toisensa vain kaksi kertaa, sen jälkeen kuin Gildas oli lähtenyt merille. Mutta he olivat veljiä, saman mökin lapsia ja samaa verta, ja siinä on jotain salaperäistä, yhdysside, mikä kestää aina. — —
Kuukautta myöhemmin, ensimäisessä pysähdyspaikassamme, saimme tietää, että Gildas oli kuollut. Silloin sitoi Yves suruharson liinaiseen hihaansa.