XLI.
Arianella, toukokuussa 1878.
— — — Teneriffan saari piirtyi edessämme kuin suuri, pyramiidinmuotoinen, suunnattomalle säteilevälle pinnalle asetettu rakennus. Vuorten rosoiset syrjät, jättiläismäiset harjat lähensi ja pienensi ilman sanomaton, uskomaton kuulakkuus. Erotti kaiken: terävät, hiukan sinertävät rotkot. Ja kaikki tuo lepäsi veden pinnalla kuin pieni painoton epätasaisuus. Helmiäisen harmaa, hyvin hieno pilvirivi taittoi Teneriffan vaakasuoraati keskeltä, huippu kohotteli suurta, auringossa kylpevää keilaansa.
Lokit pitivät aivan erikoista melua ympärillämme, niitä oli kokonainen parvi ja ne huusivat ja pieksivät ilmaa valkeilla siivillään sellaisen raivokohtauksen vallassa, mikä joskus, en tiedä mistä syystä, tarttuu niihin.
Keskipäivällä. Miehistön päivällinen oli juuri loppunut, oli soitettu: Oikean laidan miehet astioita korjaamaan! Yves kuului oikean laidan miehistöön Arianella, hän nousi kannelle ja tuli minun luokseni koetellen aivan hiljaa piillään ollakseen varma, että se soi hyvin.
— Mutta mikä lokeilla on tänään? Ne kirkuvat, kirkuvat — — — Koko päivällisajan, kuulitteko?
Minä en tosiaankaan tiennyt mikä lokeilla oli. Kuitenkin, kun kohteliaisuuden vuoksi täytyi vastata jotain Yves'lle, kerroin minä hänelle jokseenkin seuraavaa:
— Ne halusivat puhutella päivystävää upseeria, joka paraiksi olin minä. Ne tahtoivat saada tietoja pienestä serkustaan Pierre Kermadec'ista, ja minä vastasin niille: "Herrat, pikku Pierre Kermadec, minun kummipoikani, ei vielä ole syntynyt; tulitte liian aikaiseen; käykää muutaman päivän perästä, kun me olemme tulleet Brestiin." Ne lähtivätkin, niin kuin näet. Katso ne lentävät kaikki tuolla kauempana.
— Te olette vastannut niille niin kuin pitikin, sanoi Yves, joka laski leikkiä hyvin harvoin. Mutta minä sanon teille, että minä olen paljon uneksinut siitä tänäkin yönä, ja tiedättekö, mikä minua pelottaa? Jospa se onkin pieni tyttö!
Todella! Mikä harmi, jos tuo odotettu kummipoika olisikin tyttö! Ei voisi millään tavoin nimittää sitä Pierreksi.