Silloin istuutui Marie uupuneena, lannistuneena pienen kehdon viereen, mihin heidän poikansa taas oli nukahtanut.
Verhottomista ikkunoista alkoi levitä sisään valkoista valoa, kalpeaa, kelmeää valoa, joka tuntui kylmältä. Taaskin yksi päivä! — Kadulta kuului tuo Brestin työläis-kortteerin ominainen melu työhön lähtiessä: tuhannet puukengät vasaroivat kovaa graniittikivitystä. Työmiehet palasivat sotasatamaan, pysähtyen tiellä juodakseen vielä kulauksen viinaa tuskin avatuissa kapakoissa, joitten pienten lamppujen likainen valo sekaantui syntyvään päivään.
Marie pysyi liikkumattomana paikallaan tarkaten jonkunlaisella tuskallisella ankaruudella noita talviaamuin jo tuttuja ääniä, jotka nousivat kadulta, alkohoolin käheäksi tekemiä ääniä ja puukenkien hyörinää. Hän oli eräässä noista moninkerroksisista, syvistä, äärettömän suurista taloista, joissa on pimeät pihat, karkeat graniittiseinät, paksut kuin vallitukset, jotka sulkivat sisäänsä kaikenlaista väkeä: työläisiä, sotavanhuksia, merimiehiä; ainakin kolmekymmentä juomariperhettä. Neljä kuukautta sitten — Yves'n palattua Antilleilta, oli hän lähtenyt Toulvenista ja muuttanut tänne.
Vielä valkeampi valo paistoi sisään ikkunoista, sattui rappeutuneihin, tahraisiin seiniin, täytti vähitellen koko suuren huoneen, mihin heidän nyt epäjärjestynyt pieni taloutensa tuntui hukkuvan. — Nyt oli todellakin valoisa, hän sammutti kynttilän säästäväisyydestä ja palasi taas paikoilleen istumaan. Mitä tekisi hän tänään? tekisikö hän työtä? Ei, hänellä ei ollut rohkeutta siihen, ja sitäpaitsi, — minkä hyväksi?
Vielä päivä tultava toimeen tuletta, kuolema sydämessä, katsellen sateen valumista ja odottaen! — — — Odottaa, odottaa huolella, joka hetki hetkeltä kasvoi, odottaa yön tuloa, hetkeä, jolloin puukenkien pauke taas alkaisi harmaalla kadulla. Sillä Yves ja muut merimiehet, joiden laivat olivat satamassa, tulivat samaan aikaan kuin arsenalin työmiehet, ja silloin katseli hän joka ilta, ikkunan pieleen nojaten tuon miesparven ohikulkua, silmät huolestuneina, tutkien niin kaukaa kuin mahdollista kaikkia ryhmiä, etsien sitä, joka oli ottanut häneltä elämän.
Marie tunsi hänet kaukaa pitkästä, suorasta vartalosta, komeasta asennosta; hänen sininen kauluksensa oli muita korkeammalla. Kun hän oli keksinyt hänet kävelemässä, nopeasti kiiruhtaen kotiin, tuntui hänestä, että hänen sydänparkansa laajeni, että hän hengitti helpommin, ja kun hän oli nähnyt hänen alapuolellaan vihdoinkin astuvan sisään vanhasta, matalasta portista, oli hän melkein onnellinen. Hän saapui; — ja kun hän oli perillä ja oli suudellut heitä molempia, häntä ja pikku Pierreä, oli vaara ohi, hän ei enää mennyt ulos.
Mutta jos häntä ei alkanutkaan näkyä, tunsi hän vähitellen tukehtuvansa ahdistukseen. — — Ja kun paluuhetki oli ohi, yö tullut ja miesjoukko hajaantunut, eikä hän ollutkaan palannut; voi, silloin alkoivat nuo synkät illat, jotka hän liiankin hyvin tunsi, nuo kuolettavan odotuksen illat, jotka hän vietti jättäen oven auki, istuen tuolille, kädet ristissä rukoillen, korva tarkaten kaikkia matruusien lauluja, jotka kuuluivat ulkoa, värähtäen aina kuullessaan askeleiden kaikua pimeästä käytävästä.
Ja sitten, hyvin myöhään, kun naapurit olivat nukkuneet eivätkä enää voineet nähdä häntä, lähti hän ulos. Sateessa ja kylmässä kulki hän kuin mieletön odottamassa katujen kulmissa, kuuntelemassa hökkelien ovilla, missä vielä juotiin, painamassa kalvettuneita poskiaan kapakoiden ikkunaruutuja vasten.
LV.
Pikku Pierre nukkui yhä kehdossaan korvatakseen aamulla kadottamansa uni paran. — Ja sinä aamuna oli hänen äitinsäkin vaipunut uneen tuolille hänen viereensä, riutunut kun oli väsymyksestä ja valvomisesta.