Suuri, kalpea päivä oli jo täydellisesti noussut, kun hän heräsi jäsenet jäykkinä, kylmissään. Ajatusten palatessa, palasi hätäkin.
Miksi oli hän lähtenyt Toulvenista? Miksi oli hän mennyt naimisiin? Mitä hän, maalaistyttö parka, teki täällä Brestissä, missä hänen talonpoikais-pukuaan töllisteltiin! Miksi oli hän tullut likaamaan kaduille suurta, valkeaa kaulustaan, jonka sade usein kasteli, ja jonka hän epätoivoisena, kaikkea inhoten salli riippua olkapäillään aivan rypistyneenä ja kiillottamattomana?
Hän oli koettanut kaikki keinot saadakseen Yves'n palaamaan. Hän oli niin lempeä, niin hyvä, hän rakasti niin syvästi pikku Pierreä järkevinä hetkinään, että Marie oli usein alkanut taas toivoa! Hänen katumuksensa oli usein hyvin rehellistä, sitä kesti monta päivää ja ne olivatkin onnen päiviä.
— Minulle pitää antaa anteeksi, sanoi hän. Huomasithan, etten minä ollut oma itseni enää!
Ja Marie antoi anteeksi ja silloin ei erottukaan. Kun sattumalta oli kaunis ilma, puettiin pikku Pierre uuteen pukuunsa ja mentiin kolmisin kävelemään Brestiin.
Ja sitten, jonain iltana, ei Yves taas palannutkaan, ja taas alkoi kaikki alusta ja taas sai vaipua epätoivoon.
Kaikki kääntyi yhä pahemmaksi; Brestissä olo vaikutti Yves'en samoin kuin yleensä muihinkin merimiehiin. Nyt sattui jo sellaista joka viikko, se tuli melkein tavaksi. Miksi sitten toivoa?
Heidän laatikossaan ei enää ollut rahaa. Mitä tehdä? Lainatako naapureilta, noilta naisilta, jotka joskus joivat itsekin; ja joitten tuttavuutta hän halveksi? Se oli liian suuri häpeä! Kuitenkaan ei hänellä ollut mitään keinoa salata puutettaan vanhemmiltaan, jotka eivät tienneet mitään, ja jotka rakastivat Yves'a kuin omaa poikaansa.
No, hän sanoisi heille, ettei Yves ansaitse sitä. Hän jättäisi tuon miehen! Tämä oli lopultakin liikaa ja Yves'llä ei ollut sydäntä.