LVIII.
"Minulle pitää antaa anteeksi, näithän, etten minä enää ollut oma itseni."
Kun Yves kerran oli sanonut näin, oli kaikki onnellisesti lopussa; mutta joskus kului siihen hyvin pitkä aika. Kun humala oli mennyt ohi, pysyi hän pari kolme päivää synkkänä, jäyhänä, puhumatta mitään, siksi kunnes hymy yht'äkkiä levisi hänen kasvoilleen jostain mitättömästä syystä hyvin lapsellisen hämmingin seuraamana. Silloin aukeni taas taivas Marie paralle, ja hänkin hymyili Yves'lle erikoisella tavalla sanomatta kertaakaan moitteen sanaa; ja nyt oli koettelemus lopussa.
Kerran uskalsi Marie sanoa hänelle hyvin lempeästi:
— Älä nyt sentään viitsi murjottaa kolmea päivää, kun se kerran on ohi.
Ja hän vastasi vielä hiljemmin hymyillen hyvin lapsellista puolihymyä, katsoen syrjään, aivan nolona:
— Etten murjottaisi kolmea päivää, sanot sinä? Jumal'auta, luuletko sinä, että minä olen kovin tyytyväinen itseeni, kun minä olen tehnyt sellaisia — — tyhmyyksiä? Oi, enhän minä sinulle, Marie parka, en toki.
Silloin tuli Marie vielä lähemmäksi nojaten hänen olkaansa ja Yves, nähdessään mitä hän tahtoi, suuteli häntä.
Voi, nuo juomat, nuo juomat! sanoi hän hitaasti, kääntyen pois, puoleksi sulkeutuneet silmänsä hyvin hätääntyneen näköisinä. Isäni! Veljeni! Nyt on minun vuoroni!
Hän ei ollut koskaan ennen puhunut sellaista. Hän ei koskaan maininnut tuota peloittavaa pahetta, ja näytti siltä kuin ei hän olisikaan ollut huolissaan.