—"Feodor, hoitele minua, haawani on ratkennut jälleen wuotamaan, minua pyörryttää."
Aleksei waipui Feodorin syliin. Hän laski hänet jälleen wuoteelleen, koetteli käsiä ja otsaa: ne oliwat kylmenneet. Sywä huokaus wielä—ja Aleksei oli kuollut. Feodor pakeni hiljaa, waan ennenkun hän jätti huoneen—hän luuli nähneensä tuon mustan naishaahmon painawan umpeen Aleksein silmät ja sitten katoawan.
X.
Samaan aikaan kuin tämä oli tapahtunut yhdellä puolella, linnan toisessa osassa eräs kenrali makasi haawoitettuna wuoteellansa. Hänen wieressään seisoi nuori lääkäri ja koetteli wälistä haawoitetun kättä.
—"Mitä luulette minusta, herra?" kysyi sairas heikolla äänellä.
—"Teidän haawanne owat kewiät, ainoasti yksi, lähellä oikean keuhkon alareunaa, on wähän sywempi."
—"Warmaan te teette samoin kuin jokainen lääkäri. Ette waan tahdo sanoa, että minulla on waan joku lyhykäinen hetki jälellä. Sanokaa minulle waan suoraan mitä ajattelette."
—"Todella sanon, jos ette pahastu, haawa rinnassanne on waarallinen."
—"Minä sen tunnen itse ja sentähden tahdon kuulla totuuden. Mutta sanokaa minulle wielä yksi asia. Uskotteko mitään yliluontoista, tahi oikeastaan sellaista, jota mikään aisti ei käsitä?"
—"Oikeastaan en paljon. Sillä kaikki, mitä silmät näkewät, korwa kuulee ja tunto tuntee, ne omat aiwan luonnollisia ilmauksia."