—"Ja missä se on?" kysyi Ernest.
—"Ettekö sitä tunne? Ruhtinattaren linnan tietää jokainen, ken on wiikkokauden ollut Pietarissa."
Ernest kumarsi ja meni. Mutta löytää ruhtinatar Marandan linna oli työläämpi kuin puhuteltu nainen oli arwellut. Hän kyseli jokaiselta, ketä kohtasi, yksikään ei ollut senlaista nimeä kuullut. Hän juoksi ympäri kaupungin, kyseli jokaiselta ajurilta, postiljoneilta, kaikki turhaan. Wasta kolmantena päiwänä hänen onnistui päästä jäljille. Mutta miten hän hämmästyi, kuultua, että ruhtinatar Maranda oli päiwää ennen myynyt linnansa ja muuttanut Krimiin, jossa hänellä myös Mustanmeren rannalla oli ihana howi. Tämä oli kesällä 1851, jolloin Sewastopoli ja sen ympärykset wilisiwät täynnä asukkaita Wenäjän korkeimmista säädyistä. Ruhtinatar Maranda oli myös silloin jättänyt Pietarin ja asettunut tähän silloin hauskaan seutuun, jossa Mustanmeren laineet pitäwät kaiken wuotta ilman lauhkeampana kuin missään muussa Wenäjän maaseudussa. Ernest ei saanut Luisalta mitään tietoa. Hänen luultiin, erottua kaswatuslaitoksesta, seuranneen kaswatusäitiään Krimiin.
II.
Ernestille ei jäänyt mitään toiwoa tawata Luisaa, enemmän kuin kirjallisestikaan häntä puhutella. Hän oli harjoittanut lääketiedettä, ja ryhtyi nyt suuremmalla hartaudella kuin koskaan ennen päättämään oppijaksoansa. Kaikki wallattomuus ja raiwoisuus, joista hän kumppaneinsa seurassa oli tunnettu, oli järkiään hänestä kadonnut. Hän oli muuttunut wakaisimmaksi nuorukaiseksi. Hän edistyi opissaan suurilla askelilla, ja wuoden loppuun hän oli walmis jättämään yliopiston luennot.
Sitä ennen Turkin kanssa syntynyt riita oli wihdoin tuottanut sodan tätä waltakuntaa wastaan. Wenäjän sotawäki oli mennyt Moldawaan. Suuri joukko heitä tarwittiin sinne. Ernestissä heräsi uusi toiwo. Olihan Moldawa lähempänä Krimiä. Sota saattoi, kuten arweltiin, muuttua wielä lähemmäksi, joku sattumus woi antaa hänelle tilaisuuden löytää Luisan, jota paitsi hän ei luullut woiwansa elää. Ensi työksensä Ernest meni siis sotaministeriöön ja tarjousi wapaehtoisesti palwelemaan Turkin sodassa.
Hänen tarjouksensa oli hallituksen mieleen, ja hän sai järkiään luwan seurata lääkärinä armeijaa Moldawaan. Mutta ennen kun hän sinne ehti lähteäkään, tuli uusi sanoma joka pani wapisemaan koko Pietarin kaupungin. Länsiwallat oliwat julistaneet sodan Wenäjää wastaan ja uhkasiwat ensi awowedellä tulla woimallisella laiwastolla Itämerelle. Kulkupuheet sanoiwat heidän uhanneen ensin musertaa Sweaporin, sitte Kronstatin ja wiimeksi walloittaa Pietarin, eli kuten sanottiin, syödä aamiaisen Sweaporissa, päiwällisen Kronstatissa ja iltasen Pietarissa. Tämä sanoma muutti ensin tehdyn sotajärjestyksen. Suomeen täytyi lähettää osa sotawoimaa, suojelemaan tämän maan rantoja. Sinne tarwittiin myös lääkäreitä. Ernest sai käskyn seisottaa Moldawa matkansa ja seurata erästä pataljonaa Suomeen.
Tämä muutos ei ollut Ernestille ollenkaan mieluista. Tietää Luisan olewan Krimissä, tuhansia wirstoja etelässä, ja kuitenkin mennä Suomeen, ehkä tuhansia wirstoja pohjoiseen. "Enkö siis koskaan saa sinua nähdä, armas Luisa?" huokasi hän, saatua odottamattoman sanoman. "Miksi sinut ensinkään näin, ja täytyykö minun iäti sydämessäni kantaa sinun kuwaasi, saamatta sinua enää syliini puristaa? Ja wiimeksi, ehkä nähdä sinut toisen puolisona, oi, ei, ennen tahdon kuolla sotakentälle —tahdon wuodattaa wiimeisen weripisaran sydämmestäni ennenkun luopua siitä uskosta, että sinä rakastat minua ja pysyt uskollisena Ernestille, joka rakastaa sinua enemmän kuin omaa henkeänsä".
Eräitä päiwiä sen perästä Ernest oli matkalla Suomeen. Mihin hänen tuli seisattua, oli hänelle tietämätön. Sotawäki oli ensin majoitettu Wiipuriin. Erään wiikon perästä tuli uusi käsky lähteä edelleen. Se oli majoitettu peräkkäin Haminassa; Porwoossa, Helsingissä ja wihdoin Turussa. Kukaan ei tiennyt määräys=paikkaa ennenkuin käsky tuli astua edelleen. Tämä ammunta tapahtui kowalla pakkasella. Usia sotamies oli sairastunut tiellä, ja Ernest sai olla pian alati wirkansa toimessa: Luisan muisto oli tällä ajalla wähän haihtunut. Uusi sotilasseura ja uudet kumppanit haihduttiwat sitä enemmän.
Sellainen oli Ernestin laita, tullessansa Turkuun. Hän oli siellä majoitettu erään köyhän käsityöläisen matalaan taloon. Walmiit joka päiwä lähtemään edelleen, sillä joukon luulo oli, että he oliwat määrätyt Ruotsin rajalle, tahi wähintäki Ouluun,—kellään ei ollut aikaa eikä halua täällä wieraassa maassa hankkia tuttawuuksia. Upserit wiettiwät illat keskenään ja käwiwät enintä kaupungin rawintoloissa istumassa hetken ja toisen. Ernest oli saanut erään Pietarilaisia tuttawiaan, nuoren upserin parhaaksi ystäwäkseen. Luutnantti Aleksis, syntyisin Saksalainen, Liiwinmaalta, oli majoitettu myös pienessä talossa, aiwan Ernestin majatalon wastassa, toisella puolen katua.