Eräsnä iltana Aleksis tuli Ernestin luo ja näytti kuin hänellä olisi jotakin hywin hauskaa kerrottawaa.
—"Olisin hywin onnellinen", sanoi Ernest, "jos aina woisin olla niin hywällä tuulella kuin sinä Aleksis."
—"No, mitä minä surisin?" wastasi Aleksis. "Minulla ei ole ketään Pietarissa, jota ikäwöisin. Täällä löydän elämän yhtä iloiseksi kun kotimaassani. Ja miksi et sinä Ernest woi tehdä samoin?"
Ernest huokasi ja jäi wait.
—"Waan muisteletko wielä suloista Luisaasi? Silloin sanoit sitä kauneimmaksi neideksi Wenäjän waltakunnassa. Siinä erhetyit, Ernest. Minä arwelen päästää sinut sitä lumouksesta. Juuri tässä talossa, tuon seinän takana, aiwan wieressäsi olen nähnyt naismuodon, jonka rinnalla sinun Luisasi kauneus himmenee—ja Ernest, tiedätkö, minä olen päättänyt tänä iltana—."
—"Mitä kaikkea? Tämä on köyhän työmiehen talo, jossa en ole nähnyt kuin erään wanhan naisen—ethän sitä tarkoittane?"
—"Suuri erheys, Ernest. Täydellisin kaunotar, jonka olen nähnyt. Olen tuntikaudet häntä katsellut akkunastani, olen katsellut silmäni sokeaksi, tullut pian hulluksi."
—"Mitä kaikkia ajattelet, Aleksis?"
—"Enkä ajattele enää mitään, koko ajatukseni on seisattunut. Nyt arwelen ampua läpi aiwoni, jos et käy minua auttamaan."
—"Minäkö auttamaan sinua?"