—"Juuri sinä, auttamaan minua. Hän saattaa minua pelätä ja paeta—waan sinä, joka asut paikalla, sinä, joka tunnet hänen wanhempansa, askel waan lisäksi, woit tehdä minun heille tuttawaksi."

—"Sinä nostatat minussa suuren uteliaisuuden, Aleksis! Waan mitä sinä oikeastaan tarkoitat?"

—"Sinä saat luulla heti. Minulla on kaikki jo mietitty. Sinä tekeydyt ensin kaunottarelle tutuksi, ja sitte."——

—"Tutustan sinutkin."

Ernest oli todellakin arwellut, täyttää puolinaisen lupauksensa Aleksille. Niin kaukana rakkautensa esineestä, hänestä oli yhtä mitä seikkoja hän sai nähdä ja kokea; ja paitsi muuta, hän oli tullut uteliaaksi nähdä täällä Suomessa neiden, mikä Aleksin puheen mukaan olisi ihanampi Luisaa. "Woisinhan tehdä jonkun asian puhutella talonwäkeä", ajatteli hän ja aikoi seuraawana aamuna sen täyttää. Mutta kerran muistutettuna Luisan kuwa oli jälleen hänelle elpynyt, ja koko seuraawan yön hän näki waan Luisaa, kaikessa, mitä hän uneksi, oli hänellä aina edessä waan Luisa. Wasta herätessä tämä wiehättäwä kuwa hänen silmistänsä haihtui.

Hän oli herännyt aikaisemmin kuin tawallisesti. Aurinko ei ollut wielä nousnut. Ihana rusko oli siwellyt hänen pienen huoneensa ruusun wärillä. Hän hyppäsi ikkunaansa ja katseli ulos kadulle, ikään kuin etsien sitä suloista hahmoa, mikä wielä haamoili hänen henkensä silmissä. Kaupungin kadut oliwat tyhjät. Ainoasti eräitä palwelustyttöjä meni pitkin katua ohitse. Eräs nuori neitsyt astui nyt wesirimpi kädessä talon porttia kohti. Hän oli aamupuwussaan, pieni huiwi somasti kääritty päähän. Ernestin silmät lankesiwat neittä kohti, joka kiireillä askelilla juoksi portille. Tämä oli ihan tawallista, mitä hän oli nähnyt joka aamu. Mutta nyt hän painoi päänsä aiwan ikkunaan kiinni, hieroen silmiään ikään kuin paremmin nähdäkseen. "Herrainen aika", huudahti hän yht'äkkiä. "Enkö minä wielä ole walweilla? Onko tämä wielä yöllistä untani? Luisan muoto, aiwan Luisan muoto, jonka näin tuolla tytöllä. Woiko kaksi ihmistä olla niin yhden näköistä? Ja tuo silmäys, milt'ei pelollinen katsaus, jonka hän lähetti tätä ikkunaa kohti, minun ajatukseni seisattuu—kellään muilla ei woi olla sellaiset silmät, sellainen katsanto. Mutta minä hourailen. Ruhtinatar Marandan ottotytär ei woi olla wedenkantaja tyttö Turussa, yhtaikaa kun hän on tuhansia wirstoja täältä Krimissä. Se oli waan houraus, se oli yöllinen uneni, joka hourasi silmäni."

Näin hänen ajatellessa, owi awautui ja eräs aliupseri astui huoneesen, ojentaen Ernestille kirjeen. Hän awasi sen ja luki. Se sisälsi hänelle käskyn paikalla lähteä Bomarsundin linnaan, jonne osa hänen kanssa tullutta sotawäkeä oli määrätty linna=wäen lisäksi. Hänellä ei ollut aikaa muuta kuin pikimmältä käydä ystäwänsä Aleksin luona sanomassa hywästi.

Aleksis oli ikkunassaan ja katseli ulos, huomaamatta Ernestin tuloa, ennenkuin tämä hänelle terwehti.

—"Mikä wahinko, että meidän tulee erota", sanoi Aleksis. "Onnekseni sain kuitenkin seisattua tänne. Waikeampi olisi ollut erota tästä ikkunasta, jossa olen katsonut silmäni sokeaksi. Eräs minutti wielä, ja hän tulee taas näkywiin."

—"Ystäwäni", sanoi Ernest, "oletko kaunottaresi muodossa huomannut wiwausta ruhtinatar Marandan ottotyttäreen?"