Tämä sanoma muutti sotamiesten aikomuksen. Yrjö Eeronpojan etsiminen oli jo seisattunut, ja sotilaat kääntyiwät lähimmäisiin taloihin, joissa he raiwosiwat hirmuisesti, kunnes yö heidät saawutti. Mutta talonpojat oliwat sill'aikaa myös keräytyneet ja astuiwat hajallisena joukkona kirkon kylää kohti. Seuraawana aamuna oli tappelu Salojärwen kirkolla, jossa useat sotamiehet urhollisesti tapellen kaatuiwat ja tähteet pakeniwat.
Mutta Yrjö Eeronpoika oli myös sillä aikaa päässyt pakenemaan ja katosi ajaksi Sawonmaan perille.
Martti herran aikomuksiin tämä tapaus oli tehnyt suuren loukkauksen. Hänen toiwonsa Flemingin ystäwyydestä oli kadonnut, ja hän syytti siitä nuorta Yrjöä, jonka tulo kappeliin oli tuottanut sellaiset tapaukset. Hän uhkasi kostaa, hän uhkasi tehdä kaikki, saadakseen Yrjö Eeronpojalle kostetuksi hänen petoksensa. Mutta kun hän puheli siitä perheellensä, silloin Annan silmät wesistyiwät. Hän kiersi hienot kätensä isänsä kaulan ympäri ja sopotti: "isä, eikö se ole synti etsiä kostaa? Hän saattaa olla wiaton, waikka Klaus herra häntä niin wainoo. Onko se mikä rikos kirjoittaa walituskirjaa kansalle, jota kiusataan?"
Martti pappi jäi silloin ääneti, waan hänen koston uhkauksensa oliwat myös unhotetut.
II.
Oli syyspäiwän aamu wuonna 1596. Klaus herra oli wielä makuuhuoneessaan Turussa. Kaksi hänen käskyläisiään istui suuressa linnan salissa; molemmat oliwat täydessä sotapuwussa, ja pitkät sotarukkaset riippuiwat nauhassa kummallakin wasemmassa kalwosimessa. He istuiwat melkein wastakkain penkillä ja oliwat kiiwaassa puheessa.
—"Onpa toki kumma, että hänen herruutensa tänään makaa niin kauan", sanoi wanhempi sotilas, jolla oli harwa keltawa parta.
—"Taas hänen herruutensa", wastasi toinen, irwistäen niin, että walkeat hampaat wälkkyiwät hänen tuuhean mustan partansa wälistä, ja hänen tummat silmänsä näyttiwät iskewän tulta mustien, nenän päällitse yhteen juoksewien kulmakarmojen alta.—"Meillä sinulle nauraisiwat wanhat ämmätkin, kun kuulisiwat sinun noin meidän kesken puhellessamme sanowan 'hänen herruutensa', sill'aikaa, kun isäntäsi makaa yhdellä tawalla kuin minä ja sinä. Ihmiset owat toki maatessaan yhden wertaiset, samoin kuin kuoltuansa."
"Synti on sanoa niin, Kola. Minä kantelin hänen herruuttansa lapsena sylissäni; minä olisin silloin woinut häntä sinutella, mutta minä en sitä tehnyt, minä sanoin hänelle aina teidän herruutenne."
—"Hahaha", nauroi Kola.