Annan posket punastuiwat, mutta läwähtiwät jälleen waaleiksi. Emännän huulille kuwausi taas niiden tawallinen ylenkatseinen iwa. Martti pappi itse meni kiirusilla askelilla owea kohti, awasi sen ja seisattui kuuntelemaan laulua. Anna otti wihdoin muutamia askelia owea kohti ja näytti aikowan pilkistää ulos, mutta hän seisattui yht'äkkiä isänsä taa, kääntäen silmänsä pois äidistänsä, joka tähtäsi Annaa.
—"Kuulinhan minä järkiään, ettei se ollut hän", sanoi Anna, huoaten sywästi.
Laulu loppui pian ja Martti pappi wiittasi teinille sanoen:
—"Astukaa sisälle, nuori ystäwä. Te tarwitsette wissisti lepoa ja wirwoitusta pitkällä matkallanne."
Puhuteltu oli rohkeasti nöyrällä kumarruksella tullut saliin ja kätellyt Martti pappia. Hän oli nuori noin 28 w. ikäinen mies, pitkä ja hywin awokatseinen. Hänen silmissään oli jotakin, joka teki hänet jokaiselle, ken häntä näki, järkiään tuttawaksi. Jokainen muisteli häntä ennen nähneensä.
Waihdettuaan eräitä sanoja, tulija pyydettiin ruoalle, ja keskeytynyttä päiwällistä jatkettiin.
Wasta istuttua pöytään, teinin ja Annan silmät oliwat kohdanneet toisensa. Tämä ensimmäinen kohtaus olikin sywä. Se nostatti weren Annan poskille ja se näytti ensin kuin peljästyttäwän nuorta neittä. Mutta se oli waan silmänräpäyksen tunto. Seuraawana hänen silmänsä koko loisto lankesi teinin silmään, ja molemmat nuoret näyttiwät jo tuntewan toisensa. Silloin Martti pappi keskeytti alkaneen silmäpuheen, alkaen jutella nuoruudestansa, jolloin hänkin oli käwellyt teininä, Upsalasta Tornion kautta ja halki Suomen. Nuori teini, joka nimitti itseään, Juosepiksi, näytti tarkasti kuunteleman Martin puhetta. Pian oltiin tultu ajan tapauksiin. Nuoren miehen muoto oli yht'äkkiä muuttunut.— hänen silmäinsä isku oli tullut tuleksi, ja lauseet hänen suustansa tuliwat teräwiksi nuoliksi, mitkä pystyiwät sydämmeen. Martti pappi kääntyi katsomaan hänen silmiinsä. Silloin yht'äkkiä Juoseppi taukosi, rupesi nauramaan ja sanoi:
—"Te näette, että Upsalan teinit owat wähän entisestään muuttuneet. Me olemme hywin raiwoisia ja tahdomme yht'aikaa muuttaa nurin koko maailman. Minä luotan, ett'ette pahastu rohkeudestani."
—"En ensinkään", sanoi Martti ystäwällisesti, "se oli waan eräs ajatus, joka wierähti päähäni, mutta minä sen jo unhotin, teidän puhe minua huwittaa, ja minä toiwon, että lepäisitte moniaan päiwän minun luonani."
—"Minä suostun siihen mielelläni, waikka suurella halulla tahtoisin joutua wanhempieni luo Karjalaan, sillä tämä aika on lewoton, ja minua huolettaa, miten heidän on laita siellä."