—"Herra Juoseppi! minä rakastan teitä sen tähden, että näen teissä miehen, joka pitää pyhänä maassa seisowaa järjestystä. Tänä aikana, Jumala paratkoon, on pahanilkisiä ihmisiä, jotka owat unhottaneet mitä heidän rauhaansa sopii. Uskotteko, että näöstä woipi tuntea sen, joka on asettainut kuningasta ja esiwaltaa wastaan? Minä olen warma siitä, että muodosta tunnen jokaisen, ken on kapinallisen Kaarle herttuan puolelta."
—"Todellako?" sanoi Juoseppi, ja hänen silmänsä lankesiwat Annaa kohti, joka punastui.
Annan ja nuoren teinin onneksi emäntä peruutti tuolinsa, joka oli merkkinä päiwällisen olewan lopussa. Martti koetti wielä jatkaa puhettansa, mutta se ei tahtonut enää sujua. Teini oli tullut äänettömäksi, Anna sen oli huomannut ja antoi hänelle wiittauksen seurata itseänsä ulos. Molemmat nuoret jättiwät heti salin ja wetäysiwät wähäiseen puistoon, joka oli pappilan ikkunain alla.
—"Sallitteko minun puhella teille huoleni?" sanoi Anna, heidän istuttua erään puun juurelle. "Minä pelkään, ettette ole se, miksi olette ilmoittaineet."
—"Olisitteko nähneet salaisuuteni?" sanoi tämä hämmästyen.
—"Ensi wilaukselta jo teidän muodossanne oli jotakin, mikä muistutti minulle——."
—"Siitä, mikä oli kymmenen wuotta sitte. Anna, muistatteko wielä sen ajan? Muistatteko wielä nuorta huliwiliä, jota eräinä hetkinä näitte Tukholmassa? Te olitte silloin kaswawa tyttö."
—"Niin, te olette se, joksi teidät luulin tunteneeni jo ensi wilaukselta?"
—"Yrjö Eeronpoika", kuiskasi teini Annan korwaan. Annan poket waaleniwat.
—"Ja te ette wielä tunne isääni?" sanoi hän, katsahtaen säikkyneenä teinin silmiin.