—"Ja joka tahtoo langeta jalkoihinne ja pusertaa teitä syliinsä, suojella teitä ja tehdä onnelliseksi teidän elämänne."

—"Niin, niin, tehdä onnelliseksi minun elämäni."

—"Ja jos ajamme wähän kowemmin, woimme ehtiä yöksi Salojärwelle wanhempienne luo."

—"Niin, ajamme wanhempieni luo."

—"Ja sitte huomispäiwänä wihitämme itsemme yhteen."

—"Niin, wihitämme itsemme yhteen."

Tohtori pian wapisi ilosta. "Hän on minun", sanoi hän itselleen. "Hänen isänsä Martti pappi, minä tunnen hänet jo Upsalan ajoilta, häntä woi wetää nenästä mihin hywänsä, ja äiti sitte, jos muistan oikein, joku kanapää hönttö, joka ei ymmärrä mitään. Minun oma ajatukseni ja tähtien kummallinen asema, Merkurius ja Wenus, ne eiwät woi olla muut kuin Nikoteemus ja Anna, ja huomispäiwänä, kun aurinko on korkeimmillaan, nuo taiwaankappaleet yhtywät, yksikään ihmissilmä ei niitä silloin näe, mutta kun ne jälleen tulewat näkywiin toiselta puolelta auringon, silloin hohtawat niiden kaswot uudessa kirkkaudessa, jota mikään pilwi ei pimitä. Mikä ihana kuwa minun omasta kohtalostani! Hän on nyt jo minun wallassani, woisin asettaa matkamme johonkin sydänmaan kylään, seisattua sinne ja kätkettynä maailman silmiltä omistaa sen onnen kohtalon, minkä sallimus on taiwaan tähtien iankaikkisilla järkähtämättömillä radoilla minulle osoittanut—waan ei, minä en tee niin, minä en tahdo ennen aikaa ryöstää sitä, joka on minulle sallimuksen kädestä tulewa, minä tahdon täydellä oikeudella sekä ottaa että pitää sen kalliin helmen, jonka olen löytänyt. Minä tahdon omistusoikeuteni nojassa tieteen woimalla eteeni loitsia hänen neitseellisen henkensä loistawan suloutensa, joka wielä on kätkettynä tuohon synkkään kuoreensa. Minä tahdon hänet ottaa wanhempainsa kädestä, niin että joka tilassa saatan omistustani puollustaa, waikka koko maailmaa wastaan,—ja tuo mielen wika—minä sen tunnen, se on ehtinyt juuri siihen paikkaan, missä kukaan tieteen salaisuuksia tuntematon ei woi sanoa muuta kuin että hän on täydessä järjessään, ja se se on, joka on minut auttawa häntä omistamaan."

Tällaisissa ajatuksissa tohtori kumppaninensa lähestyi Salojärweä. Molemmat ajoiwat wiimeisen matkan hiljaista juoksua, kunnes pieni puinen kirkko ja sen wieressä punaiseksi siwelty wähäinen asuinrakennus tuliwat näkywiin. Silloin kääntyi tohtori matkakumppaliinsa päin ja lausui:

—"Katsokaa, Anna, tunnettehan tuon paikan?"

—"Niin, minä tunnen", wastasi Anna.