—"Siellä owat isänne ja äitinne; muistattekohan heitä?"
—"Muistan", wastasi Anna, osoittamatta mitään liikutusta.
—"Hywä", sanoi tohtori itselleen, "minä woin olla hänestä huoletta.
Kohtaus menestyy oiwallisesti. Siinä ei uhkaa minua mikään waara."
XVIII.
Oli lauantai ilta Salojärwen pappilassa. Martti pappi istui kamarissaan, awonainen kirkonkirja wielä edessään pöydällä. Hän oli juuri herennyt kirjoittamasta wiimeistä pariskuntaa kuulutuksiin huomiseksi ja laski kädestään kynän, morsiusparin astuessa owesta ulos. Hän huokasi silloin sywästi ja jäi mietteisiinsä. Silloin pistäysi kamariin hänen waimonsa ja astui hiljaisin askelin pöydän luo ja istahti miehensä wastapäätä, sukan neulominen kädessä.
—"Muistatko, Riitta, mikä päiwä on huomenna?"
—"Minulle on jokainen päiwä pian yhtäläinen. Annan häwittyä ei mikään woi minua ilahuttaa, ennen kuin saan hänet jälleen."
—"Niin, siitä on huomenna puoli wuotta kuin hänet kadotimme. Se jumalaton sota, kuinka paljon syntiä ja werenwuodatusta ja ainoa lapsemme, jonka wietteli tuo maailman synti."
—"Eihän se ole totta, hywä Martti. Mikään synti ei woinut wietellä Annaamme. Hän oli puhdas kuin Jumalan enkeli; raiwoinen sota on hänet meiltä ryöstänyt. Hän istuu wankeudessa—onhan Iiwar weljeni sen kertonut—ja nyt kuin Klaus herra on kuollut ja Kaarle herttua awannut wankeudet,—waan Iiwar weljeni kirjoitti myös Annan taudista—en wieläkään ymmärrä mitä hän sillä tarkoitti, Anna olisi seurannut maalle Klaus herraa—Jumala suokoon anteeksi hänen suuret syntinsä!—wiedä niin meidän ainoan lapsemme!" Riitta purskahti itkuun.
—"Ymmärtämätön waimo!" sanoi Martti pappi. "Juuri kuin sinun kanapääsi olisi kelwollinen tuomitsemaan heikointakaan kuninkaan käskyläistä, sitä wähemmin Klaus herraa—Jumala auttakoon hänen sieluansa, jonka edessä kuninkaat ja ruhtinaat wapisewat."