—"Ja joka teurasti meiltä parhaimmat talonpoikamme, joiden lesket ja orpolapset nyt itkewät kurjuuttansa ja wei meidän ainoan lapsemme."
—"St! hiljaan, waimo. Jumalakin kurittaa joskus wiatonta; soimaisitko häntä siitä? Se on syntiä, waan kuninkaan korkea käskyläinen on syntinen ihminen—sen töitä soimata on rikos—ja tiedätkö, ett'ei kaikki wihdoin liene meille onneksi. Jos eräsnä päiwänä saisimme nähdä tyttäremme jalon ritarin puolisona!"
—"Minä soisin nähdä hänet waikka kunnon talonpojan waimona."
—"Raamattu sanoo: elkäät wiskatko helmiä sioille, ja meidän Annamme on sellainen kallis helmi, jota Jumala antaa täällä wiheliäisessä maailmassa löytää ainoasti sen, jolle Hän on määrännyt suurimman maallisen onnen. Usko minua, se, jonka osaksi hän on suotu, löytää hänet, waikka pimeimmän wankeuden luolasta. Johtuu mieleeni wanha tarina, jonka saat kuulla. Siitä on nyt kaksikolmatta wuotta. Minä kuljin teininä ympäri, tulin eräsnä kesäiltana pieneen kappeliin, näin joukon kansaa erään talon pihassa, menin sinne ja lauloin Dawidin Salmia 'Maa suur' ja awara', kaikki seisattuiwat kuuntelemaan lauluani, ja kun sen lopetin, käwi parwi nuoria neitosia pihassa leskisille, minä katselin heidän wiatonta kisaansa, kun eräs sininen sllmä=pari wilahti neitten joukosta minuun, minä kiinnitin katsettani sitä kohti, waan silloin nuo sinisilmät painuiwat alas, koetin sitte niitä lähestyä, mutta tyttö näytti kainoimmalta koko parwessa, hän wäistyi aina toisten taa, wihdoin pääsin kuitenkin hänen luoksensa ja tahdoin häntä puhutella, waan kieleni oli kuin lumottu, en tiennyt mitä nyt sanoa, me seisoimme wastakkain, minä katsoin hänen silmiinsä ja hän katsoi minun silmiini, wiimein sain sanoneeksi: 'ihana ilta.' 'Niin', wastasi hän. 'Olettehan tästä kylästä?' kysyin minä. 'Niin', wastasi hän taas. Wiimeksi kysyin häneltä, osoittaen sormellani: 'Tuossahan lienee pappila?' ja hän wastasi 'niin'. 'Ehkä menette sinnepäin ja seuraatte minua sinne?' sanoin hänelle wiimeksi, ja taas hän wastasi 'niin'. Minä pidin häntä talonpojan tyttönä, sillä hän oli aiwan samallaisessa puwussa kuin kaikki muut nuoret tytöt, waan kuinka ihastuin, kun sama sinisilmä neitsyeni oli papin ja hänen waimonsa ainoa tytär! Minä jäin eräiksi päiwiksi tähän hywään taloon—ja kuta useammin minä katsoin ujon neitsyeni sinisilmiin, sitä waikeammaksi minun tuli niistä erota. Kun minun wihdoinkin täytyi lähteä ja menin hänen pieneen kammariinsa sanomaan hänelle hywästi, kohtasiwat minua taas hänen siniset silmänsä, ja minusta näytti kuin niissä wärisisi kyyyneliä. Minä istuin hänen wierelleen ja sopotin hänelle hiljaan: 'te olette itkenyt, onko minun lähtöni syy siihen?' Silloin katsoi hän hempeämmin minuun kuin koskaan ennen, ja kyyneleet tipahtiwat hänen punottawille; poskillensa. Minä puristin hänet silloin syliini, painoin tulisen suutelon hänen huulillensa ja sanoin: 'Riitta, minun oma Riittani', ja hän kiersi käsiwartensa minun kaulani ympäri ja sopotti 'niin.'—Muistatko wielä tämän tarinan?"
Riitta nousi istuimeltaan, pudotti neulomisensa, meni toiselle puolelle pöydän, kiersi kätensä miehensä kaulan ympäri ja painoi päänsä hänen rintaansa wastaan, ja kuiskasi hiljaan: "niin." Martti pappi painoi silloin suutelon hänen kuiwille huulillensa.
Silloin kuului joku liikkuwan eteisessä. Puolisot kawahtiwat ylös. Samassa awautui salin owi, nuori nainen ja hänen perästänsä wanhanpuoleinen miehen mieshenkilö astuiwat sisään. Riitta katsahti tulijoihin kummastuksella, mutta yhtäkkiä hän huudahti: "Anna, meidän Annamme", ja syöksi tyttärellensä wastaan, puristaen häntä syliinsä.
—"Oletko se todellakin sinä, Anna?" sanoi Martti pappi ja likisti wuorostaan häntä rintaansa wasten.
Surullinen hymy wiwahti Annan huulille ja katosi heti, hänen sopottaessaan: "niin, minä se olen." Puolisot syleiliwät häntä wuorotellen, tuskin huomaten miestä, joka häntä seurasi.
—"Hiljaan, hiljaan, hywät ihmiset", sanoi tämä. "Anna neitsyt on sairas eikä siedä niin paljon mielen=liikutusta."
Nyt wasta katsahti Martti pappi tarkemmin mieheen. "Jos en erehdy", sanoi hän ojentaen kätensä terwehdykseen, "meidän kaikkitietäwä tohtorimme, Upsalasta, Nikoteemus Hourenius! Terwe tulemastanne ja kiitoksia, että olette walmistaneet meille ilon saada kotiin rakkaan tyttäremme. Waimoni, saan tässä sinulle esittää."