—"Anna, lapsi parka, sinullako tuollainen hirweä tauti?"
—"Niin, äiti, minulla se on."
—"Ja eikö siihen ole mitään parannuskeinoa?" kysyi Martti pappi, kääntyen tohtoriin. "Sinä meidän kaikkitietäwä tohtorimme, mitä siitä sanot?"
—"Martti ystäwä, sinä, joka olet pappi, tiedät, että kun Jumala on luonut taudit, niin hän yhtaikaa on tuonut keinot, millä ne parannetaan, Tämän taudin parantamiseen on tarwis kahta hywin kallista ainetta: ensimmäiseksi aikaa, joka on hywin kallista minulle, joka olen Hänen Majestetinsa Puolan ja Ruotsin kuninkaan Sigismundin yhteisen sotawäen ylimmäinen haawalääkäri, ja toiseksi, joita tarjoo meille Jumalan luonto, mutta niin ihmeen wähän, että tuhannes osa luotia maksaa leiwiskän puhtainta kultaa, niinkuin Mercurium, sulphur, terra adamica, terra crusta, terra primaria, joita olen kohta neljä kuukautta käyttänyt neitsyt Annan parantamiseen. Jumalan kiitos, ne owat tehneet waikutuksensa, Annan kieli on päässyt kahleistaan, hän on puhunut minulle sydämmensä sisimmät tunteet, wai eikö se ole totta, Anna?"
—"Niin, niin se on."
—"Mikä onni, että rakas tyttäremme on saanut sellaisen hoidon! Hywä Nikoteemus, minä olen köyhä kappelin pappi, sotaisina aikoina en ole saanut täysiä saatawiani, en tiedä miten palkitsen waiwasi ja suuret kulunkisi."
—"Oh, se ei tule kysymykseen. Me tiedemiehet emme koskaan ajattele palkintoa; meille on kylläksi, kun työllämme woitamme sitä, mikä on jalompi kuin kulta, kun onni wiskaa joskus hoitoomme hempeän suloisen olennon, joka tarjoo harwinaisimman tilaisuuden näyttämään maailmalle tieteen ihmeellistä waiwaa ja yhtaikaa lahjoittaa tutkijan yksinäisyydessä enimmän kaiwatun wirwokkeen, hempeän naisen sydämmen."
—"Kuinka, ystäwä Nikoteemus? Oletko ollut niin onnellinen?" kysyi
Martti pappi iloisesti.
—"Neitsyt Anna on sen tunnustanut matkallamme. Eikö niin, hywä Anna?"
—"Niin, niin, olen tunnustanut."