—"Ja teidän isänne ei siitä tiedä mitään?"
—"Ei mitään, ei hiiskausta hän ole siitä kuullut—ja tuo sotilain majatalo ei siitä tiedä mitään—puolisataa nuijamiestä rynnistää sen tulewana yönä, minä tunnen sen enkä ole wirkkanut siitä isälleni. Minä tunnen ne uskalikkaat, joilla on aikomus se tehdä."
—"Te tunnette sen, te, Anna?"
—"Minä en woisi sitä muuten teille ilmoittaa."
—"Waan mikä minut on tuonut tänne? Anna, sanokaa, oliko se sattuma wai onni, joka minut toi tänne? Minä pakenin Ilmajoelta ja eksyin metsään, tulin tietämättäni tähän kappeliin ja löydän täällä sen, jota olen etsinyt. Anna! enhän erhety—olethan jo kauan ollut minun!"
Annan muoto oli Yrjön puhuessa rusettunut ja jälleen waalennut. Mutta ennenkuin Yrjö päätti, hän oli wienosti nojautunut Yrjön käsiwarrelle. Yrjö käänsi päänsä aikomuksessa painaa tulinen suutelo hänen huulillensa, mutta Anna hyppäsi silloin yht'äkkiä seisaalleen ja sanoi pikaisesti:
—"Teidän pitää tällä hetkellä paeta. Te ette woi täällä tehdä mitään muuta kuin antaa henkenne turhaan waaraan. Totelkaa nyt minun neuwoani."
—"Minä en woi paeta, minä en woi jättää tätä paikkaa."
—"Kuulkaa, minusta tuntuu maa tärisewän jalkojeni alla. Flemingin ratsujoukko on tulossa, se tuntee teidät heti—se raatelee kuin tuli, se on saanut tietää meidän aikomuksemme—minun täytyy se ilmoittaa— joutukaa, joutukaa!"
Anna oli tuskin ehtinyt sanoa tämän, kun kaksi ratsulaista kirkon takaa lennätti täyttä nelistä pappilaa kohti. Niiden tie meni pienen puutarhan ohitse, ja sen harwa puistikko ei woinut kuin puoleksi suojella noita kohta nuorta näkymästä siwuitse ajajoille.