—"Kaikki on myöhäistä, me olemme hukassa", lausui Anna. "Waan odottakaa, minulla on teille pelastus. Tässä on onsi raita, jonka sisään mahtuu ihminen. Tulkaa, minä peitän teidät siihen."
Näin lausuttuaan Anna weti nuoren miehen perästänsä puistikkoon ja molemmat katosiwat sinne. Anna oli tuskin ehtinyt työntää Yrjön onteen puuhun ja wiskata oksalle kuiwamaan asetetun waatekappaleen puun halkeaman eteen, kun kymmenkunta ratsulaista oli syössyt kahden edellätulijan perästä ja piirittänyt pienen pappilan huoneet joka haaralta, niinkuin Anna jo edestäpäin oli peljännyt. Nuori tyttö kuiskasi sen jo edeltäpäin Yrjölle, waroittaen häntä liikahtamasta, kunnes saisi häneltä siihen luwan, ja juoksi sitten pikaisesti huoneihin.
Kaksi ensimmäistä sotilasta oli siellä jo nostanut hirweän metelin.
Martti oli kokonaan säikäyksissä.
—"Minä", sanoi hän, "olisin peitellyt sellaista ihmistä? Mitä ajattelette?"
—"Meillä on käsky wangita teidät ja wiedä Turun linnaan, missä teille on warustettu pimein tyrmä, saarnataksenne petosta sen kiwiseinille."
—"Minä wannon, että olen ihan wiaton. Minun talossani ei ole ketään nuijamiestä."
—"Ja pakolainen teini? Haa, teidän kaswonne waalenewat."
—"Pakolainen teini?" kertoi Martti wapisewalla äänellä ja harhaili silmillänsä ympäri salin. Hän oli kohdannut tyttärensä silmät, hän katsoi niihin ja luki niissä, mikä oli tapahtunut. Annan silmissä näkyi pelko ja epäilys; mutta niissä näkyi yht'aikaa rukous hänen isällensä.
Wanha Martti ymmärsi tämän rukouksen ja tuli kauheaan riitaan omassa tunnossansa. "Hän on hänet kätkenyt tai hän on hänet auttanut pakoon", arweli hän.
Siinä epäilyksessä, johon Martti herra oli joutunut, näytti wihdoin waloisa ajatus yht'äkkiä kirkastawan hänen otsaansa.