Toinen Jako.
Merimies. Omenakuoppa.
Talon onni.
Aarre.
Uudistalo.
Selitykset ja loppu.
Ensimmäinen Jako.
Mökin lapset
Eräsnä helmikuun iltana wuonna 1802 näemme yksinäisen mökin suuremman kylän reunassa. Talwi on kowimmillaan; wähäinen osa mustasta lahonneesta seinästä näkyy katolla olewan lumen ja niatoksen wälillä. Korkiat lumi seinät, kahden puolen parin kyynärän korkuista owea owat mökin porstuwana, johon kapukainen polku kylästäpäin on tienä; lumen reunatse pilkistäksen pikkunen päreillä ja riewuilla turattu pieniruutuinen ikkuna, josta kumottaa nyt iltahämärässä punertawa walo, joka näyttää mökin olewan asutun. Lienee kuin paljon onnea tämän ulkopuolisesti tuskin ihmisten asunnoksi tunnettawan hökkelin suojassa? lieneewät tämän pikkuisen mökin asukkaat onnellisemmat kullalle paistawan howin asukkaita? Ken tietää mitkä ilot woiwat wiihtyä noiden lahonnein seinäin suojassa? Astukaamme tuohon pikkuiseen tupaan. Owea awatessamme lyöpi palawalemu kaswoihimme, ja meidän täytyy pusertaa silmämme pian kiini, sillä tupa on täysi kitkerää sawua, ja punertawan samakka pärewalkia läpäjää sen keskellä, wielä enemmän työlästyttäwä näköämme. Nyt selitämme kaksi lasta: tytön noin 12 ja pojan näöltä 10 wuoden iällä, seisowat jonkun mustan kappaleen wieressä. Tultua likemmäksi näemme ja hämmästymme, sillä se musta kappale ei ole muu kuin rumasti kyhätty — ruumiskirstu. Itkusta punastunein silmin ja rukoukseen puserretuin käsin katsoowat lapset siihen, pian järkähtämattömillä silmillä. He tahtoowat wielä nähdä, ja muistiinsa painaa siinä, pitkälliseltä taudilta raadeltuja ja nyt kuoleman jäykistämiä kaswoja, jotka heille oliwat olleet rakkaimmat tässä maailmassa; heidän äitinsä, ainoa turwansa, lepää äsken ummistettuna ruumiskirstussa. Kaikki ympärystönsä todistaa köyhyyttä ja puutosta. Äiti oli kuitenkin jättänyt heille rikkaan perinnön: totisen jumalan-pelon ja luottamisen hänen isälliseen huolenpitoonsa. Wanha eukko häärii pyyhkien pöytää ja penkkiä, hawuttaa jo ennen hiekattua lattiaa. Se on kylän wanha Anni. Hän on koko kylän yhteinen ruumiin pesiä ja ummistaja, hautaisten laittaja j.n.e. Hän on nyt emäntänä, ainoana toimitusmiehenä tässä köyhässä mökissä. Nyt katsoo hän owesta ja kuuntelee. "Jo tuleewat" sanoo hän lapsille, ja laittaa wiimeisiä paikkoja laitokseensa.
Pian täytyy tupa nuoria sekä wanhoja kyläläisiä. Jokainen tuopi kerallaan waatemytyn eli tuohikontin. Niissä on aiwottu hautais-rawinto. Anni ottaa kaikki wastaan, ja panee tallelle. Wiimeksi tulee wanhanpuolimainen mies, jolla ei ole muuta kuin paksu wirsikirja kainalossa, terwehtii ja kaikki nouseewat seisalleen. Pöydälle sytytetään kaarnaiseen jalkaansa kehno jukeroinen kyntteli. Se wastatullut istuiksen pöydän päähän. Hän on kappelin kunnioitettu lukkari. Hän awaa suuren kirjansa ja kaikki owat wait. Nyt alkaa hän juhlallisen kuolema-wirren, ja pian kuuluu tästä pikkuisesta mökistä yksi ainoa yhdistetty surullisesti juhlallinen laulu, joka wissisti nousee ylös korkeuteen, sillä se lähtee laulajain sydämmen pohjasta. — Laulun päätettyä astuu lukkari ruumiskirstun wiereen, pitää lyhykäiset rukoukset ja niiden päätettyä alkaa toisen wirren, joka lauletaan yhteisesti kuin ensimäinenki. Wiimeksi luetaan wielä Isämeidän ja Herran siunaus, jonka jälkeen koko joukko tekee ristimerkin ruumiin kaswoille ja rinnalle, kaikki ihan äänetöinä. — Näin päättyi tämä ensimäinen hautajais-meno. Wietettyä seuraawaisen yön, waihellen rawinnoilla ja kuolemawirsien laululla, laskettiin aamun tultua ruumis kappelin pienoiseen kirkkomaahan, ja armottomat palasiwat kohtikulkkuaan itkien, ei kotiinsa, sillä se oli nyt jääpä autioksi, mutta wanhan Annin luokse. Wielä enemmän lisäsi lasten murhetta kotinsa jättäminen. Monen rikkaan lapsi eroaa kodistansa kyynelitä. Waan köyhän mökin lapselle owat wanhemmat, turwa ja koti pian yhdistettyinä. Hän kadottaa ne tawallisesti kaikki yhtaikaa, ja lahonnut, pylwäitten nojassa torkkuwa tyhjä hökkeli on siksi hänelle rakkaampi kuin rikkaan lapsen äweriäs koti.
Muutamia päiwiä wiime mainituista tapauksista, oliwat kyläläiset ruwenneet miettimään näiden armattomain korjuusta. Eräsnä iltana tuli kylän waimoja Anni ämmän kotiin, ja kertoiwat mitä miehet oliwat lapsista päättäneet. Lasten isä oli aikoinaan ollut talollinen, waan sitten käyhtynyt ja menettänyt tilansa; lyhykäisen ajan oli hän sittemmin elänyt meiltä jo tunnetussa mökissä, joka myös oli lasten äitin entinen koti. Heidän äitinisänsä oli muka sen nuoruudessaan rakentanut, muuttaessaan lapsinensa, kahden tyttären kanssa, kylään. Nyt oli molempain armotonten isä jo 3 wuotta kuollut, sotamiehenä Turun läänin rekimentissä. Äiti lapsinensa oli elänyt suuressa köyhyydessä ketruilla ja kutomisilla. Heidän siiwollinen elämänsä teki kyläläiset heille ystäwiksi, ja sentähden näemme kyläläisten myös näyttäwän äitin jäännöksille samallaisen kunnioituksen kuin sukulaisillensa. Nyt oliwat kylän miehet päättäneet wuorotellen pitää lapsia luonansa kesään asti, jolloin woisiwat ruweta kylän paimeniksi.
Pieni Heikki oli sillaikaa lapsellisella huolettomuudella kalunnut erään waimon tuomaa kuiwaa juustopalaista. Mutta Maialeena — se oli tytön nimi — oli tarkannut kaikki, mitä waimot puheliwat. Kuultua päätöksen wastaisesta elämästänsä, astui hän lähemmäksi; silmänsä painuiwat maahan kainuudesta; waan pian rohkasiin hän jälleen, ja sanoi selwällä äänellänsä:
— Jumala palkitkoon kaikkia, jotka auttoiwat äitiäni potessaan ja saattoiwat hänen hautaan. Nyt seisattui hän Annin wiereen, nojaiten sen polwille, ja jatkoi itkien: — Waan äitini sanoi minulle millä tawoin emme tulisi kyläläisten wastukseksi.
— Kuuleppas sitä tyttöä, mitä se ylpeilee! Mihinkähän teitä tästä wietäisiin? sanoi muuan kylän waimoista.