Mutta Maialeena jatkoi kuuntelemata waimon puhetta:
— Huomena, Jumalan awulla, lähden Heikin kanssa Turkuun, Saara tätilään. On sinne matkaa, mutta hywät ihmiset neuwoneewat toki tien. Kunhan saisimme leipä muruisen, poweemme lähteissämme.
Waimot kääntyiwät ällistelemään tytön puheelle.
— Turkuun? wain Turkuun! mitähän teillä siellä on tekemistä? kysyi eräs waimoista.
— Mikäs muu kuin kerjääminen pitkin Turun katuja, sanoi toinen.
— Ja kunnottomuuden oppiminen, lisäsi kolmaas.
— Saara tätinne on wähän huolinut teistä ennenkään, wiskasi Anni, — ja taitaa wähän toiwoa teitä nytkään luoksensa. Mikkolan isäntä sanoi syysmarkkinoilla nähneensä, ja olleen semmoisen ylpiän Aatamin, jottei ollut tuntewinaan entisiä tuttujaan. Taitaa yhtä wähän teitäkään raukkoja ruweta tunnustelemaan.
Maileena oli, ikään kuin epäilyksissään yrenajan äänetä, ja kyyneleet wieriwät kaswoillensa. Waan pian warmistiin jälleen, sanoen wienommalla äänellä:
— Te ette tunne häntä oikein, Anni kulta! Me luotamme Jumalaan ja tottelemme äitimme käskyä. Saara täti on neuwowa meille miten woimme työllämme ansaita elatuksemme, kaduilla kerjäämätä; ja joka turwaiksen Jumalaan, se ei joudu hukkaan, sanotaan Jumalan sanassa. Meitä ei estä kukaan. Heikki ja minä lähdemme Turkuun, ja jos ei Saara täti woi eikä tahdo meitä auttaa, niin tulemme takaisin tänne paimentamaan lampaitanne.
Ihmetellen ja äimistellen kuunteliwat eukot tytön puhetta, ja läksiwät muristen kotiinsa.