Suuri kaupunki.
Muutamana päiwänä seisoi kaksi kerjäläislasta korkialla mäellä, jonka hartioitse maantie kulkee ja jolta kaukaa näkyy osanen Turun kaupunkia. Ilta oli selkiä, tyyni ja pakkainen; korkeimmat huoneet monin ikkunoineen ja tuomiokirkon ylpiä torni wälkkyiwät ilta auringon säteissä; satoja sawupatsaita lukemattomista torwista nousi suorastaan ilmaan, ja ihanasti punertawa sawu-pilwi lepäsi warataiwaana kaupungin päällä. — Ne molemmat kerjäläislapset eiwät olleet kutkaan muut kuin Maialeena ja Heikki. Sanomattomasti ihastutti tämä katsanto lapsia, jotka ennen tätä matkaansa pitiwät lahonneen kappelikirkon ihmeellisimpänä rakennuksena maailmassa. Kauwan seisoiwat he järkähtämätä ja katseliwat waan, ja osotteliwat käsillänsä tuota ja taata huonetta ja tornia.
— Tuollaiset oliwat warmaan Jerusalem ja Babyloniki, sanoi wiimein
Maialeena, kylläkseen ihmeteltyään.
— Entäs Sodom ja Gomorra sitte? oliwatpas neki suuret kaupungit, muistutti Heikki, jota Lothin waimon juttu oli erinomaisesti liikuttanut. — Joka nyt ees jo olis tuolla ja saisi lämmitellätä Saara tätin liedellä!
— Rukoilkaamme Jumalaa, huokasi myöskin Maialeena; ajatellen miten tuollaisessa ryhmässä löytää tätilänsä.
Murheellisena läksiwät kulkemaan edelleen; äkkiä kuuliwat nyt toiselta puolen mäen jonku ähkämisen, ja seisattuiwat. Wanha ryysyinen waim-eläjä nousta kapusi mäelle, wetäen perästänsä kelkkaa, täynnä näreen ja katajan hawuja. Äitiltänsä totuttu awuliaisuus weti samassa Maialeenan, ja sen wiittaus weljellensäki auttamaan mummoa.
Mäelle päästyä ja hengähtäessään, kysäsi mummo mistä lapset tuliwat ja mihin aikowat. Kuultua tätin nimen, sanoi mummo hänen tuntewansa, waan nyt olewan myöhäsen mennä sen luokse kaupunkiin; muutenki oliwat jokainen muka wäsyksissä, sanoi hän, ja pyysi lapset auttamaan kuormaansa lähellä olewaan kotiinsa, jossa saisiwat lämmintä rokkaa ja yösian. Huomena lupasi saattaa heitä tätilään.
Ken oli iloisempi nyt noita wilustuneita ja nälkäisiä lapsia! Maialeenan kiitollinen sydän piti mummon Jumalan lähättämänä enkelinä. — Myöhemmin illalla, kaiken kolmen yhtenä ruokailtua lämmintä rokkaa, ja Heikin jo maatessa uunilla, istuisiin Maialeena emäntänsä wiereen yhtenä silpimään hawuja, ja puheli hänelle kaikki turwattoman tilaisuutensa, isän aikaisen kuoleman, äitin surun siitä, ja pitkällisen taudin, saatua kohta sen jälkeen kuolleen poikalapsen. Sen perästä ei hänellä ollut woimaa oikein tehdä naapurein työtä. Itsellä heillä oli waan pikkunen potaattimaa. Anni ämmä, joka usiasti oli kyläläisten apuna, hankki heille ketruksia, sukanneuletta ja ompeluksia; Maialena oli jo aikaseen totutettu työhön, ja molemmat lapset myös ahkerasti lukemaan; palkinnoksi saiwat aina kuulla äitiltänsä jonku tarinan pyhästä raamatusta, ja niin saiwat jokapäiwäisen leipänsä ja eliwät iloisina. Waan 6 wiikkoa ennen joulua oli äiti kääntynyt tautiin. Mikä wähä talossa löytyi se meni leiwäksi. Äiti kuoli ja jätti heidät sen haltuun, joka ruokkii linnut ja werhottaa kukkaiset kedolla.
Maialeena ei olltu koskaan nähnyt omaistansa jonka turwiin welinensä nyt meni. Jo nuorena oli tämä täti hankkinut palweluksen Turussa, jossa sitte naitiin merimiehelle, ja nyt muka, niin kuin naapurin kaupungissa käydessään luuliwat nähneensä eli hywästi, ahkeruudella ja siiwolla.
— Totta niin onkin, sanoi mummo — tätinne, Hultin Saara elää kuin paras rouwa, waikka miehensä meni sen kuuseen, ettei kuulu ei näy.