Maialeena itki.
Jaakko jatkoi puhettansa, sanoen: — tahdotko, otamme tätisi luoksemme, kuolema päiwäänsä asti. Wanhuutensa on muuten hänellä olewa katkera ja kolkko. Sowelias työ ja ystäwällinen hoito owat kewentäwät suruansa. Wissin tawoin hän oli kyllä syynä tyttärensä turmellukseen; mutta siitä hän ansaitsee enemmän surkuttelemisemme kuin wihamme. Warmaan hänki oli tekewinänsä hywää tyttärellensä, waikka typeryytensä muutti sen turmellukseksi. Usko minua, Maialeena, moni wanhempi ei tee paremmin. Siitä emme kuitenkaan woi nuhdella waan heitä. Syy lankiaa paremmin koko seurakunnan, koko yhtiön hartioille, joka ei ole parempaa huolta pitänyt köyhemmän rahwaan walistuksesta. Serkkusi kaswatus oli yhtäläinen kuin usiamman kaupunkilaisen työwäen tytärten. Se wähäinen tieto, jonka kouluissansa saawat ei tuo siwistystä. Se ei anna heille sellaista walistusta, joka näyttäisi heille oman tilaisuutensa arwon, ja tyydyttäisi heitä siihen. Se ei näytä heille, onnellisuuden ei olewan ainoastaan wississa säädyssä, mutta ihmisen omassa kunnossa. Paremmin näyttää se waikuttawan heitä tuntemaan oman tilaisuutensa alhaisuutta ja sitä suurta aukkoa joka on heidän ja onnellisempain säätyjen wälillä. Tämä tunto syöksee heitä turmellukseen. — Waimoni, pitäkäämme elämämme pyhimpänä welwollisuutena lastemme kaswatusta kunnollisiksi ihmisiksi. Kiittäkäämme Jumalaa, joka johdatti itsemme paremmalle tielle. Molemmat olemme Mökin lapset, ja molemmat tunnemme kansalaistemme puutokset. O, Maialeena! pyhittäkäämme nyt elämämme näiden puutosten auttamiseksi ympärystöstämme. Ensimäiseksi työksemme laittakaamme kylän-koulu tänne kotiimme. Kyläläisillemme jo olen puhellut kaikki ja saanut heitä suostumaan. Aluksi opetamme siinä kumpiki itse joitakuita hetkiä päiwässä. Waapianin kaswatus tekee hänen wanhempana warsin soweliaaksi kouluopettajaksi.
Maialeena nojaisiin mieheensä, puristi sen kättä ja sanoi: — O!
Jaakko, se on enemmän kun toiwoin.
— Sillä tawoin, jatkoi Jaakko, — parannamme wanhemman rikoksen — — ja sillä tawoin, — Maialeena, — nyt täytyy minun sanoa kaikki, sllä tawoin parannamme myös wanhempieni rikoksen koko ihmisyydelle; — Jumala lähetti nyt meille Anton. Häneltä sain tietää säilytettyjen rahojemme perillisen. Onnellisesti jo olemme rakkaudellanme maksameet suuren osan niistä; sanalla sanoen: rahojen perillinen on Waapianimme, hän on Waapian Alpertti Bergmannin poika.
Maialeena lankesi Jaakon syliin, ja molempain rinnat tykyttiwät wastatuksen sanomatonta autuutta, ja ihanasti wälkkywät ilokyyneleet wirtasiwat onnellisen Maialeenan taiwaan karwallisista silmistä. Molemmat olimat kauwan aikaa äänettä.
Ensimäisen ilowihlauksen ohitse mentyä, äänsi Jaakko: millon, — miten ja missä Antto on saanut tietää tämän kaiken, saat kuulla omasta suustansa. Nyt kiittäkäämme Jumalaa, joka on kaikki niin johdattanut.
Loppu.
Julius Krohn: Suomalaisen kirjallisuuden vaiheet, 1897 (s. 365-366):
Ensimmäinen Hannikaisen novelli, joka erikseen tuli painetuksi, oli Serkukset, jutelma Ulla tädiltä 1848; alkuluonnos siihen oli, näet, erään naisen tekemä. Myöhemmin ilmautui muutamia hänen novellejaan Talvikukkasia nimisessä kokoelmassa 1865. Viimeksi vanhoilla päivillään julkaisi hän kaksi vihkoa Jutelmia läheltä ja kaukaa 1882— 84. Hannikaisen novelleissa on ranskalaisen kertomistavan kepeys, sujuvaisuus ja jännittäväisyys; tapaukset seuraavat toisiaan nopeasti, eikä esitys ole koskaan pitkäveteistä. Mutta hän ei pidä huolta luonteiden kehityksestä, ei myöskään paikan ja ajan värityksestä; mitä hän kertoo, voisi olla tapahtunutta missä ja milloin hyvänsä. Välistä panee hän toimeen aivan mahdottomia yhteensattumuksia. Hannikaisen kertomukset kuuluvat siihen novellikirjallisuuden lajiin, jota nimitetään följetongi- ja sensatsiooni-kirjallisuudeksi. Jotkut niistä ovat aiheeltansa historiallisia, esim. Salojärven kukkanen (Nuijasodan ajoilta), Torkel ja Viipurin linna sekä Ukon kertomus. Toiset ovat kansan-elämästä otetut, niinkuin Kruunutilalainen. Enimmät kuitenkin liikkuvat keskisäädyn piirissä, esim. Punainen lähde ja Pitäjän pappi.