Molempien oltua yren äänettä, kysyi Jaakko: — ethän karttane häntä nähdä?
— Miksi tekisin sitä, Jaakko? Eihän minulla ole mitään häwettäwää.
Waan hän — pelkään, hän ei sumainne — —
— Anton haikein halu on saada sinulta anteeksi, waan luulee sitä ei ansainneensa, sanoi Jaakko katkasten waimonsa puheen.
— Ja sait hänet uskomaan wiattommuteni, näen sen saaneesi. Jaakko, kulta, nyt olen täydellisesti onnellinen, minulta ei puuttunut mitään muuta.
— Antto näyttää yllä tunteneen wääryytensä sinua kohtasn, waan löytäneen siinä syyn eroonsa.
Myöhemmin sai tietää koko asian laidan, ja tietää enemmän minua; sillä hän tietää Waapianin äitinki — Mitä warten sen olet minulta niin salannut, Leenaseni?
Ethän pahastu, Jaakko! lienen siinä tehnyt wäärin. Waan mitä hywää sen ilmoittamisesta? Tätini häpiä. Olen aina luullut wanhemmille olewan suuremman häpiän lapsistaan, kuin lapsille wanhemmistaan. — Pait sitä — rakkautesi poikaan sai pysyä puhdasna. — Tietääkö Antto mitä Ann'sohwiasta?
— Tietää kyllä, — joita kuita wuosia sitte oli häntä nähnyt
Sweaporissa, — rawintopaikan palweliana. — —
— Ja äitinsä, äitiparkansa? kysyi Maialeena surkutellen.
— Saat kuulla kaikki. Monta wuotta pois oltuansa tuli Ann'sohwia wiimein äitinsä luo, onnettomana, alastoinna ja ruumiillisesti sekä hengellisesti turmeltuna. Äitin sydäntä kyllä katkeroitti nähdessä hänen tilaisuuttansa, eikä ensimältä tahtonut ottaa häntä wastaankaan. Mutta äitin sydän woitti wihdoin, ja hän otti tyttärensä luoksensa. Kohta sen jälkeen kääntyi tämä raskaasen tautiin, joka oli tullut irstaisesta kunnottomasta elämästänsä. Juuri loppunsa edellä halasi puhutella Anttoa, joka jo Turussa ollessaan oli muuan irstaisen elämänsä tuttawia, ja posi nyt samassa potohuoneessa, jossa Hultin emäntä palweli pesuämmän nimellisenä. Ollen jo paranemassa woi Antto täyttää kuolewan anomuksen, ja kuulla sen wiimeiset tunnustukset. Waan minä säästän nyt sinulta niiden kertomisen — — —