Selitykset ja loppu.
Tullessaan huomenaamuna uudispaikalle kohtasi Maialeena Waapianin, joka sanoi isänsä wielä makaawan, sillä hän oli wieraan upseerin keralla walwonut haastellen siwuitse puolen yön, ja luuli siis heidät wanhoiksi tuttawiksi.
— Eihän se sitte wenäläinen olekkaan? kysyi Maialeena, tuntuwasti punastuen.
— Kyllä waan se suomenkielen haastaa kaikki halki, olkoonpa muutenki wenäläinen tai ruotsalainen, wastasi Waapian, keksimättä äitinsä hämmästystä.
Myöhemmin tapasi Jaakko hänen yksinään ruokaa warustamassa wieraalle, joka heti nostua wuoteeltansa oli pistäinnyt käwelemään, näkemättä emäntäänsä.
— Arwaatko ken meillä on wierasna, Maialeena, sanoi Jaakko, muhoillen ja peittäen omaa hölmistymistään.
— Olen jo sitä aaweksinut, warmaan Antto Greeni?
— Miten tulit siihen luuloon, wain joko näit hänen?
— Enkä, waan Waapian sanoi teidät tuttawitsi, warmaan sano oikein?
— Niin, waimoseni, hän se on; aan paljon muuttunut; näiwettynyt kaswonsa, samakat slmänsä, kuiwettunut wartalonsa, tuskin tunnet häntä. Hän näyttää onnettomaksi. Irstainen elämänsä on kurittanut häntä.