LIISA. Mutta Jussi, ethän sinä osaa kirjoittaakaan.
OLUVINEN. Liisa, sinä et tiedä, niitä on paljon jotka kirjoittavat vaikka eivät osaa. (Kovasti, kirjoittaessaan.) Tie, jota minä alakirjottaja ajoin ja minun vaimoni, oli sangen kehno ja kunnottomassa tilaisuudessa. Ja koska lähestyin tätä kestkiiveriä niin tuli vastaani vihainen koira, joka haukkui, niin että vaimoni säikähti, josta kuin häntä kuritin, hän minulle irvisteli hampaitansa ja tahtoi purra. Pihalla en nähnyt myös niin sielua, pait mainitun koiran, ennenkuin postimiehet tulivat tuvasta, jotka myös olivat niin hävyttömät, että riisuttuansa hevoseni, juoma-rahasta haukkuivat minulle ja vaimolleni takanapäin, kuin siat. Tultuani vierasten tupaan kestkiivari kaatui lattialle minun jalkoihini ja vaimoni, joka niin muotoin oli juovuksissa. Sen vuoksi olen tullut viivytetyksi kestkiivarin kautta, niin että minun täytyy olla ruualla ja minun rakkaan vaimoni, jonka tämän kautta nyt saan jättää asianomasille ruunun miehille tarkemmin tutkia hänen mainittua vetelyyttänsä. Vielä saan muistuttaa, että kestikiivarin kirjoituskynä oli niin huono, ettei tätä kirjoitustani kukaan voi lukea. Tänä vuonna tässä kuussa Oluveliiniuslander.
HÖLMÖNEN. Teiän armonne! Teiän vapasukusuutenne: Rukoilen nöyrimmästi: suokaat anteeksi. Se on kaikki vaimoni syy.
OLUVINEN. Mitä? Vaimosi? Hyvä ystävä, vaimosta on kaikki paha mailmaan tullut. Sinulle minä siis nyt annan anteeksi tällä kertaa: mutta tuo nyt meille ruokaa mitä parasta sinulla on.
HÖLMÖNEN. Ruokaa; niinkuin tuulessa. Hoi Katri! Mari! Hoi!
MARI. Mitä nyt isäntä?
HÖLMÖNEN, Mari: Herroille ruokaa. Voita, leipää, sian lihaa, lohta ja kaikkea mitä on, pyryllä!
(MARI menee. POSTIMIEHET kantavat Oluvisen reestä tavarat sisään.)
HÖLMÖNEN. (Katselee vakkoja ja nähtyä ne liikkuvan.) Mitä? Ulkomaan eläviäkö teillä noissa vakoissa on?
OLUVINEN. Niin, ystäväni, ne ovat ulkomaalta, ja hyvin ihmeellisiä.