MARI. (Tulee ovesta.) Noh! mitä nyt isäntä?
HÖLMÖNEN. Mitä? vielä kysyt. Etkö jo tiedä minkä Hölmölä ja koko mailma tietää, Mari, sitä, että sinä olet minun palveliani ja että minä, Matias Hölmöliin, kylän vanhin ja kestkiivari, minä itse, olen herra sinulle sekä vaimolleni?
MARI. Muut kyllä tieän, mutta viimestä, sen tietänee isäntä itse paremmin.
HÖLMÖNEN. Sinä, Mari! Sinun pitää kaikki tietämän, sinun. Etkö jo ole lukenut raamatusta, että vaimon pitää oleman miehellensä kuuliaisen? Mari!
MARI. Raamatusta, isäntä, minä en tunne kuin käärmeen ja omenan, joka viettelee Evaa. Mutta isäntä, saanko nyt mennä? emäntä odottelee.
HÖLMÖNEN. Mari! Niin kuin tuulispää nyt lennä ja sano että isäntä itse, kuuletsen, itse Matias Hölmöliin, tahtoo kaapin avaimet sen jossa on putelit, tiedäthän.
MARI. Sanonko minä, että se seisoo raamatussa?
HÖLMÖNEN. Raamatussa, hihihi Mariseni, raamatussa ei seiso, näetsen kuin taivaan valtakunnan avaimista, jotka annettiin Apostelille Pietarille. Mutta jättäkäämme raamattu, nyt vaan ne avaimet;—vaan Mari! sinä nyt olet niin ruskia kuin äsken puhjennut orjantappuran kukkanen päivän nostessa—hihihi! (lähenee MARIA, joka menee,)—Ah! älä johdata meitä kiusaukseen, mutta—hänen kasvonsa ovat vietteleväiset, kuin kypsät omenat vieraassa yrttitarhassa.——
MARI. (Tullen takasin.) Isäntä, sanoitteko te Posteljuonille Pietarille, vain miten?
HÖLMÖNEN. Apostelille, Mari, Apostelille Pietarille. Sinä olisit hyvä tyttö, Mari, mutta paremmin sinun pitäisi oppia raamattua: (lähenee Maria ja taputtelee sen poskia.) Mariseni: nyt avaimet; vasta tahdon laviammaltaki sinulle selittää raamat——