KATRI. (Tullen ovesta.) Matti! Mari. mitä onnettomat, mitä te ajattelette? (MARI menee ulos.)
HÖLMÖNEN. Ei mitään pahaa, Katriseni! Minä Marille vaan selitin raamattua.
KATRI. Raamattua, onneton! Niinkö sinä palkitset rakkauttani ja hyvyyttäni. (Itkee.)
HÖLMÖNEN. Milloinkas minä en ole palkinnut, kuin vaan olen voinut.
KATRI. Ei! sitä en voi kärsiä. (Juoksee miehensä päälle, joka pakenee voivotellen ja pääsee viimein pöydän alle.)
MARI. (Tulee ovesta.) Isäntä! Voi voi, kylänvanhin! Joutukee! pihalla on Herroja, Maaherrako lie vain mikä, vaan se noituu, kiljuu ja tappelee ja jo on kolme posti-miestä lyönyt kuoliaaksi—taisi jo lyödä minunki—voih! voih!
KATRI. Pihalla Herroja! Matti! mitä nyt arvelet? Niinkuin tuulessa, lennä, suoria, joudu!
HÖLMÖNEN. Nyt? Nyt näetsen en järkähä, jos Katri, sinä ja koko mailma ja mailman herrat olisivat ilmitulessa. Nyt, juur nyt näytän sinulle ja koko maailmalle että minä itse, Matias Hölmöliin olen isäntä talossani, minä, ja saan siis tehdä mitä tahdon, minä itse näetsen.
KATRI. Sinä itse! Onneton! seki vielä piti näkemäni ja sinusta Matti! Ei, nyt en enää jaksa. (Repii vaatteensa ja potkii ja menee itkien ulos.)
HÖLMÖNEN. (Yksinänsä pöydän alla.) Alku nyt on tehty, vaan myöhään; tämä jo olisi kahtakymmentä vuotta ennen ollut tehtävänä. Kuta kauemmin ihminen elää, sen enemmän se viisastuu. Ei, nyt jos toisten naisin, jo ensipäivänä tekisin näin, ihan näin. Saisipahan pitkän nenän, pitkän sanon minä, kyynärää pitkän—hihihi—Vaan mitä! Tuossa kuulen Herrat jo tulevat—Ah! tässä olin niin onnellinen—(laulaa.)