Me lähdimme kaupunkiin ja menimme heti erään kuuluisan lääkärin tykö. Hän tutki waimoni tilaa hywin huolellisesti ja kauan; hän tuli hywin huolekkaan näköiseksi, otti nuuskarasiansa, pyöritteli sitä wäliin hypeissään, wäliin taas seisautti sen, ja mietti miettimistään. Kauan noin mietittyään seisahtui hän wakawaan ja päättäwään asentoon ja sanoi: 'Niin! Tauti on waarallista laatua ja semmoinen, ett'ei sitä woi ihminen parantaa: wika on——sydämessä'.—Lääkäri kyllä määräsi joitakin rohtoja, joiden kanssa lähdimme kotiin ja joita Kerttu siellä koki ottaa; mutta apua ei niistä lähtenyt.
Waimoni huononeminen käwi hywin hitaasti, sillä hengenhaawa on kiduttawa ja pitkällisesti tuskallinen. Taas synnytti hän pojan, mutta se kuoli kohta syntymisensä jälkeen niinkuin edellinenkin lapsi. Minä rupesin suremaan lastemme kuolemaa, mutta waimoni sanoi: 'Ei sinun pidä, isä, toiwoakaan, että meidän lapsemme enää tulewat niin wahwoja, että eläisiwät'.
Toipui hän wielä laillaan siitäkin lapsiwuoteesta, ja niin elettiin taas entistä kituwaa ja surullista elämää.
Nyt tuli se tapaus, että Kertun äiti sairastui. Waikka itsekin huono ja woimaton oli Kerttu kuitenkin yötä päiwää äitinsä wuoteen wieressä hellästi waalimassa ja hoitamassa, eikä häntä saatu siitä pois, waikka kuinkakin olisi kehoitettu. Mummon sairaus oli kuolemaksi, ja sydämessään suri ja itki Kerttu äitiänsä.
Hänen oma tilansa tuli myös aina arweluttawammaksi, ja hänen murheena näkyi yhä lisääntywän. Kerran, kun hän näytti olewan erinomaisen raskaalla mielellä ja sywissä ajatuksissaan, kuulin hänen sanowan: 'armas äitini! Sinä olet jo päässyt rauhaan ja lepoon tämän katoowaisuuden murheita maistamasta, kohtapa tulee köyhä, murtunut Kerttusikin perässäsi!'
Nuo sanat lausui hän puoliääneen, minua ollenkaan huomaamatta. Mutta ne käwiwät kuin puukon pistokset sydämeeni, ja salaman nuolena lensiwät mieleeni sanat: 'täällä sydämessä' ja 'wika on sydämessä'.
'Kuka on tuon sydämen haawoittanut ja wian siihen saattanut?' kysyin itseltäni, ja wastaukseksi en saanut muuta kuin: minä, minä itse olen sen tehnyt. Minä olen pahalla, raa'alla, törkeällä ja syntisellä elämälläni särkenyt kalleimman ja puhtaimman astian, joka koskaan on Luojan kädestä lähtenyt. 'Köyhä Kerttusi' ja 'täällä sydämessä' oliwat wasarat, joilla kowa, paatunut ja tunnoton sydämeni tuli murretuksi.— Olihan waimoni kosiessani jo sanonut: 'köyhä on Kertun koti, ja Kerttu itse wielä köyhempi'. Mutta silloin minä en halweksinut hänen köyhyyttään, sillä mikään ei ollut mielestäni hänen wertaisensa, ja siweyttä, puhtautta, lempeyttä ja rakkautta toi hän kyllä runsaasti tullessaan, jota minä kaipasinkin; mutta niitä en pitänyt pyhinä enkä siinä arwossa, jossa ne olisi tullut pitää.—Juomisellani olin iskenyt haawan ensin tuohon puhtaaseen sydämeen, joka niin kauan taisteli, hehkui ja paloi rakkaudesta minua ja perhettänsä kohtaan, mutta jonka woima wiimein katkesi, taistellessaan rakkauden taistelua, woittamatta ja saawuttamatta kumminkaan sitä autuasta päämäärää, jonka edestä hän oli henkeen asti taistellut. Toisen kerran olin repinyt isommiksi nuo ennen isketyt haawat, kerskaamalla tawaroistani ja ilmoittamalla, ettei hän ole muuta tuonut taloon kuin elätettäwiä.—Jumalani! Nythän elätettäwä on jo mennyt, ja jos menee wielä waimonikin kowuuteni ja tuhmuuteni uhrina—niin, niin, muistanhan että juuri tuosta tuhmasta puheestani hänen sairautensa alkoi—'täällä sydämessä'——'köyhä Kerttusi'. Tuommoisia ajatuksia lensi myrskynä sieluni läwitse, ja kaikki omantuntoni ja helwetin waiwat rupesiwat kaikilta tahoilta wyörymään päälleni, ja nyt wasta rupesin täydessä walossa käsittämään mitä olin tehnyt ja mitä silloin kadottaisin, jos waimoni kadottaisin.
Ensi kerralla, kun noita tunteita rupesi sieluuni ilmestymään, olin waimoni kanssa kahden kamarissa. Hän maata riuotti waate päällä wuoteessa—sillä hän hiwui jalkaselta—puoli=unessa, kalpeana ja waljuna, niin heikon näköisenä, ettei hänessä näyttänyt elinwoimaa olewan muualla kuin sydänkuopassa. Minä istuin pienen pöydän päässä ja koetin lukea hiljaa erästä kirjaa, mutta lukemisesta ei tullut mitään, sillä waimoni surullinen näky tuossa wuoteessa ja omat sisälliset, riehuwat tunteeni tekiwät ajatukseni niin hajamielisiksi, etten woinut kirjan sisältöä käsittää. Heitin siis lukemisen pois ja rupesin surkumielellä tarkastamaan riutunutta waimoani. Siinä hän makasi niin kärsiwän ja wiattoman näköisenä, ja tuo tunto lisäsi sielussani jo alkanutta tuskaa. En enää woinut wastustaa sisällistä ääntäni, waan kallistuin hänen tietämättään likelle häntä ja sanoin hywin hiljaa: 'sinä et saa kuolla, Kerttu! minä en woi elää sinutta!'
Hän kuuli puoli=unensa läpi sanani ja raotti puoleksi jo lakastuneita silmiänsä. Kun hän hawaitsi minun olewan niin lähellä itseänsä kumarruksissa häneen päin, ummisti hän jälleen silmänsä; hänen suunsa wetäysi surulliseen hymyyn, ja hän ojensi minulle lakastuneen kätensä. Minä otin sen omaani ja tunsin, että hän hiljaa puristi kättäni. Kumpikaan meistä ei puhunut sen enempää. Tuo näkö, tuo tunto, waimoni raollaan olewat silmät, surullinen hymy, kuihtuneen käden ojentaminen ja hiljainen, tuskin tuntuwa puristus, uudistunut entinen raukeus ja kahdenpuolen waikeneminen oliwat asioita ja kohtauksia, jotka eiwät suinkaan wähentäneet alkanutta sisällistä tuskaani, waan päinwastoin enensiwät sitä. En hennonut häiritä hänen raukeaa ja surullisen wienoa tilaansa, waan äänetönnä pidin kauan hänen kättänsä omassani ja mietin sekä omaa että waimoni tilaa. Wiimein laskin hiljaa hänen kätensä hänen siwullensa wuoteeseen, eikä hän näyttänyt tietäwän siitä mitään. Niin kauan kuin minulla tätä katoowaisuutta kestää, ei tuo tapaus mene mielestäni!
Tuota lewotonta mieleni tilaa kesti yhä wain eteenpäin. Olin usein ollut tunnustamaisillani waimolleni sisällisen tuskani, jolloin aioin anoa häneltä anteeksi pahan käytökseni häntä kohtaan ja parantaa elämäni. Mutta ihmisten häpy esti minua aina sitä tekemästä. 'Mitä ajattelisiwat ja sanoisiwat ihmiset, kun kuulisiwat että Pontelan Mattikin on ruwennut hulluttelemaan, samoin kuin jotkut mielenwikaan tulleet itku=ämmät', ajattelin minä, ja niin tuo hywä aikomukseni jäi aina aika ajalta täyttämättä. Ja niin kannoimme kumpikin suruamme mykkänä, mutta hän niin murtuneena, että oli jo aiwan haudan partaalla.