Minä koetin salata mieleni tilaa niin kanan kuin suinkin mahdollista, mutta tuo kowin pakottawa tuska särki wiimein sulkunsa. Olimme taas waimoni kanssa kahden kamarissa, ja hän oli yhtä surullisessa tilassa kuin ennenkin. Minä tartuin häntä kädestä kiinni ja yritin hänelle puhua; mutta itku tukehdutti sanat kurkkuuni, eikä puhumisesta tullut towiin aikaan mitään. Hän ei näkynyt ymmärtäwän mitä tarkoitin. Mutta tuo paljas näkökin, että olin murtuneella mielellä, näkyi jo tekewän hänelle hywää, sillä hän koetti wäkisinkin hymyillä, katsoi lempeästi silmiini ja sanoi: 'mikä sinulla nyt on waiwana, Matti? Minun on paha olla, kun ma näen, että joku asiasi ei ole hywin'.—Itkuni seasta sain wiimein änkätyksi: 'rakas Kerttuni! Minä olen elänyt pahasti sinua ja kaikkia ihmisiä kohtaan. Minä olen saattanut sinut kärsimään sielun ja ruumiin puolesta, sentähden kun olet tahtonut suojella minun kunniaani ja perheemme onnea! Minä olen tuhmuudessani sättinyt sinua köyhyydestä, mutta nyt näen, ettei rikkaus ole minkään weroinen hywien tapojen ja puhtaan omantunnon suhteen; sinulla on nuo molemmat ollut, minulla ei kumpaakaan! Minä olen kauhistuen huomannut olewani wäärässä—minä olen murtunut mies, minä tiedän mistä sairautesi on tullut—minusta, minusta on kotoisin sydämesi kipu, minä olen sen haawoittanut, ja aiwan hywyytesi tähden, siweytesi—wiattomuutesi, puhtautesi tähden—woi minua onnetonta! Minä kadun, minä rukoilen sinua: anna minulle anteeksi, unhota minun rikokseni ja paha käytökseni!—minä lupaan parannusta, minä parannan itseni—toisen kerran elämässäni tunnen kuinka kallis olet minulle.—Oi Kerttu! anna minulle anteeksi!'
Puheeni ajalla ei waimoni puhunut eikä ennättänyt puhua mitään, niin kiireinen ja hätäinen oli tunnustukseni hänelle. Puheeni loputtua irroitti hän hiljaa kätensä minun kädestäni ja mennä hiwui wuoteen luo, jonon hän oikaisihe makuulle. Hän oli nyt entistä waaleampi, entistä woimattomampi, sillä nähtäwästi koski puheeni häneen sywästi. Hänen siinä towin maattuansa ja waiti oltuansa rupesi wieno puna nousemaan hänen kalpeille kaswoilleen, jota niissä ei ollut enää kaukaan aikaan näkynyt—sisälliset tunteet liikkuiwat tuimasti tuossa murtuneessa sydämessä.
'Jumalani! mitä puhuit, mitä sanoit', alkoi hän wienosti puhua. 'Sydämelleni tekee nyt niin hywää—oih! siihen käy kipeääkin. Sieluni tahtoisi nyt wielä elää, mutta ruumis on kowin paljon kärsinyt hengen haawoista, se ei kestä enää kauaa. Luulenpa, että Jumala on minun antanut elää näinkin kauan sen tähden että sain sinun suustasi kuulla katumuksen ja että olet huomannut wäärän synnillisen tiesi. Jumala olkoon kiitetty, joka sinun sydämesi silmät on awannut totuuden käsittämään, ennenkuin minä silmäni ummistan! Ota waari Jumalan kutsuwasta äänestä ja rukoile häneltä sowitusta ja anteeksi saamista Poikansa kautta; ei ole wielä myöhäistä sieluasi pelastaa. Paljon, paljon on Kerttusi kärsinyt rakkaudesta sinua ja lastamme kohtaan, mutta paljon, tuhatta kertaa enemmän woin sinulle anteeksi antaa. Oi kuinka mielelläni eläisin wielä sinun ja lapsemme tähden, mutta minä tunnen, että aikani on kohta lopussa. Jospa tämä kohtaus olisi ollut pa-pa-ri-a wuot-ta en-nen!' Hänen äänensä rupesi katkeilemaan ja hän raukesi woimattomuuteen, ummisti silmänsä ja ojensi minulle kätensä, jonka minä otin hiljaa omaani. Siinä istuin hänen wuoteensa wieressä ja wuodatin runsaasti katkeria kyyneleitä, sillä hänen sanansa oliwat tunkeneet sywälle sydämeeni ja aina selkeämmästi näin ja tunsin nyt mitä olin tehnyt.
Nyt wasta huomasi kotiwäkeni mikä muutos minussa oli tapahtunut, ja pian lewisi tieto siitä ympäri kylää.
Eräänä päiwänä näin Kuuselan ukon wakawin askelin astuskelewan meidän taloa kohden. Kylmä wäristys käwi ruumiini läwitse, sillä omatuntoni sanoi, että olin tehnyt wäärin häntäkin kohtaan, ja luulin, että hän tulee nuhtelemaan minua, jonkatähden pelolla odotin hänen tuloansa. Heti huoneeseen astuttuansa tuli hän tyköni, otti kädestäni kiinni ja sanoi: 'Jumalan rauhaa! olen kuullut, että elämäsi on parempaan päin; Jumala olkoon kiitetty!' Minä purskahdin itkuun ja pyysin häneltä anteeksi törkeätä käytöstäni. Olisin suudellut hänen kättänsä, halannut häntä, mutta hän irroitti puoliwäkisin kätensä minun kädestäni, sanoen: 'kernaasti!' ja lähti astelemaan kotiansa kohden yhtä wakawasti kuin oli tullutkin.—Lyhyitä oliwat hänen lauseensa aina, mutta painawia, ja painawa oli hänen kätensäkin, jonka kokemuksesta hywin tiesin.
Ihme kumma! Oli waimoni taas siunatussa tilassa, waikka hänen woimansa oli niin huono, eikä hänen synnyttämisensä aika ollut enää kowin kaukana. Hänen terweytensä muuttui päiwä päiwältä huonommaksi, ja ennen pitkää käwi hän aiwan wuoteen omaksi. En lähtenyt enää koskaan pois hänen wuoteensa wierestä, waan yötä päiwää istuin siinä hoitelemassa ja waalimassa häntä.
'Woi kuinka minun nyt on hywä olla, isä! Kuolemakaan ei tunnu nyt waikealta, kun ma näen että katumuksesi on oikea, ja kun tunnen, että rakkautesi minua kohtaan on wilpitön', sanoi hän eräänä päiwänä.
'Sinä et saa kuolla; minä en woi elää sinun jälkeesi, waan kuolema tulkoon silloin minullekin!' sanoin hänelle.
'Woi kuinka mielelläni eläisin wielä sinun ja lastemme tähden, mutta en woi—kuulitko, isä? sanoin lastemme, waikk'ei meillä ole kuin yksi lapsi elossa, mutta minä lahjoitan sinulle wielä lapsen, ja minä tunnen että se jää—elämään, ja heidän tähtensä täytyy sinun myös elää.— Kaswata heitä Jumalan pelwossa!'
Kului taas aika joku määrä tuossa tilassa, ja meille syntyi taas poikalapsi—tällä kertaa eläwänä! Tosin oli lapsi synnyttyään hywin heikko, mutta huolellisesti hoidettuna jäi se kumminkin elämään niinkuin waimoni oli ennustanut.