Siitä herranhetkestä pitäen, kun awasin sydämeni waimolleni ja tunnustin hänelle rikokseni, rupesi hänen terweytensä nähtäwästi kiiruummasti huononemaan, sillä hänen heikko ruumiinsa ei kestänyt sitä sisällistä iloa, jota hän silloin sydämessään tunsi. Katoowainen sortui katoomattoman äkkinäisistä ja yli rajainsa kuohuwista tunteista. Tuohon sitten wielä lisäksi tuli lapsen synnytys. Nuo molemmat seikat jouduttiwat hänen heikontumistaan.
Kaiketi olen unohtanut mitään mainita ensimäisen lapsemme kaswamisesta ja kaswatuksesta. Niinkuin ennen olen jo sanonut oli wanhin lapsemme tytär, joka pyhässä kasteessa nimitettiin äitinsä kaimaksi. Lapsi syntyi ja kaswoi elämämme onnellisimpina aikoina, ja molemmat hellimme ja rakastimme häntä kaikella rakkaudella, jolla wanhin on koskaan lastansa rakastanut. Niin kauan kuin elämäni oli ulkopuolisestikaan nuhteeton, rakasti lapsi meitä molempia yhtä hellällä rakkaudella; mutta kun pieni Kerttu alkoi nähdä, että olin usein juowuksissa, ja ymmärtää, että se oli pahaa, wierausi hänestä lapsellinen rakkaus kohtaani ja sijaan jäi häneen wain orjallinen pelko. Hän otti aikaisin osaa äitinsä suruun ja pysyi minulle mykkänä ja pelkääwäisnä. Mitä enemmän pikku Kerttu kaswoi, sen selwemmästi näkyi hänessä äitinsä kuwa sekä ruumiin että sielun puolesta.—Jospa hän olisi terwe, woisitte hänessä nähdä armaan waimoni ilmi=eläwänä."
"Mitä? Eikö hänkään ole terwe?" kysyin häneltä melkein hätäisesti.
"Ei ole pikku Kerttunikaan terwe; sairas on hänkin ruumiin ja sielun puolesta.—Minä pyydän teitä: kuunnelkaa minun kertomustani kärsiwällisesti loppuun asti, niin saatte kuulla kaikki!"
"Kertokaa, kertokaa!" sanoin hänelle hätäilewästi, sillä haluni oli suuri saada tietooni loppupäätös tuosta surullisesta tapauksesta; ja jokaisen sanan, joka lähti tuon murtuneen ja kärsiwän miehen suurta, minä melkein nielin.
"Kun waimolleni tunnustin wääryyteni, käskin pikku Kertunkin tyköni, ja kahdenkesken ilmoitin hänelle kuinka olin pahalla elämälläni rikkonut raskaasti Jumalaa, lähimäisiäni, waimoani ja lastani wastaan ja kuinka nyt mielikarwaudella tunsin sywän lankeemukseni, ja sanoin tahtowani parantaa pahan elämäni. Tuo puheeni oli niin mieleen pikku Kertulle, että hän heti kawahti kaulaani ja itki, nojaten päänsä minun rintaani wasten. Wiaton, turmelematon lapsi itki silloin langenneen isänsä parantumisen ja palajamisen tähden! Woi, woi! Tuon tapauksen jälkeen sai pikku Kerttu takaisin entisen lapsellisen rakkautensa minua kohtaan, ja entinen orjallinen ja kammoowa pelko lakkasi hänestä. Mutta toiselta taholta sai hän nyt tosisuruunsa uutta ja huolettawaa aihetta, nimittäin waimoni arweluttawasta tilasta. Hänkin huomasi, että rakas äitinsä huononi ja riutui päiwä päiwältä yhä huonommaksi, ja tuo tieto, tuo tunto, että hänen tulisi erota siitä armaasta hoitajasta, joka häntä oli niin hellästi kaswattanut ja waalinut ja joka hänelle oli opettanut noita ihmiselle niin kalliita elämän welwollisuuksia—tuo tunto hänen jo noin nuorena saattoi maistamaan elämän murheita, joita maailmalla on niin runsaasti tarjota ihmislapsille. Hänkään ei lähtenyt pois koskaan äitinsä wuoteen wierestä ensi aikoina, kun tämä makuulle tuli. Ainoastaan kun wäsymys ja uni kowin waiwasi paljon walwomisen tähden, täytyi hänen silloin aina nukahtaa.
Usein, kun pikku Kertun kanssa istuimme waimoni sairaswuoteen wieressä, puhui hän meille kuolemasta ja tulewaisesta elämästä. 'Te olette paljon nähneet waiwaa minusta, hellästi hoitaessanne minua pitkän tautiwuoteeni ajalla. Jumala teitä palkitkoon! Minä olen tällä ajalla saanut nauttia sydämen rauhaa ja iloa, jota ei minulla ole moneen Herran aikaan ollut. Nyt ei minulla ole enää lapsistani sitä huolta, joka minua wiimeaikoina niin paljon on waiwannut; sillä minä uskallan heidät heittää nyt tyynellä mielellä sinun huoleesi ja haltuusi, isä. Kaswata heitä kurituksessa ja Herran nuhteessa! Opeta heitä tuntemaan Jumalaa ja hänen pyhää tahtoansa. Warjele heitä maailman pahentawilta myrskyiltä, joka niin monta ihmislasta turmelee! Minä menen kohta pois, sinne, jossa surulla ei enää ole sijaa, sinne, jossa rauha ja rakkaus wallitsee ijankaikkisesta ijankaikkiseen! Siellä saamme kohdata toisemme; siellä saamme alkaa yhdessä semmoista iloista elämää, jota ei koskaan mikään murhe katkeroita, jos wain tekin puhdistetulla omallatunnolla ja uskossa Jumalan Poikaan kuolette.' Näin puheli waimoni kerran minulle ja pikku Kertulle, kun istuimme molemmin hänen wuoteensa wieressä. Molemmat itkimme silloin niin että olimme wedeksi raueta.
'Älkää itkekö! Paremmin iloitkaa siitä, kun Jumala on meille kaikille niin suuren armonsa osoittanut, että hän on kutsunut meitä parannukseen', lohdutteli meitä waimoni.
Tuo hänen puheensa oli heikontanut hänen ennestäänkin jo heikot woimansa niin että hän raukesi ihan herwottomuuteen ja näytti waipuneen uneen. Minä en ollut nukkunut moneen wuorokauteen yhtään silmäntäyttä, jonkatähden uni rupesi minuakin waiwaamaan. Pikku Kerttu hawaitsi sen ja kehoitti minua menemään lewähtämään, luwaten itse silläaikaa hoitaa sairasta. Minä tottelin kehoitusta ja menin lewähtämään.
Mutta paljosta walwomisesta olin tullut niin honteloksi, ett'ei unta tahtonut tulla. Aina kun olin unenwiettoon menossa, oli edessäni waimoni riutunut näkö ja kalpeat kaswot, ja samassa säpsähdin ja hyppäsin ylös. Wiimein pääsin kumminkin nukkumaan, mutta unikin oli hywin rauhatonta, sillä yhä säikähtelin ja wawahtelin, josta heräsin puoli=horroksiin, kohta kuitenkin waipuen jälleen, sillä luonto waati tiukasti saatawiaan. Tuossa tilassa ollessani tuntui uneni läwitse niinkuin joku olisi hiljaa koskenut käteeni. Minä hyppäsin lattialle ja hieroin silmiäni. Edessäni seisoi pikku Kerttu palawa kynttilä kädessä, sillä nyt oli aamupuoli yötä. Hänen silmänsä oliwat wesissä ja hän sanoi minulle hiljaa: 'tulkaa, isä, äidin kamariin, hän kaipaa teitä!' Minä aawistin, että waimoni oli kuolemaisillansa, ja kylmä wäristys käwi ruumiini läwitse. Pikku Kerttu käweli edellä, ja minä seurasin jäljessä. Hän awasi hiljaa kamarin owen ja niin astuimme molemmat kamariin. Minä hämmästyin. Waimoni ennestäänkin kalpeat kaswot oliwat nyt kuolon kalpeiksi muuttuneet ja himeä kalwo peitti hänen silmänsä. Hän näytti tahtowan jotakin puhua, mutta ääneensä ei hän woinut sitä tehdä. Minä kallistin korwani liki hänen suutansa ja huokuen kuiskutti hän minun korwaani seuraawat sanat: