"Älkää antako sille ajatukselle waltaa, se ei ole oikea. Kaikesta, mitä olette kertonut waimowainajastanne, huomaan, että hän on tullut onnelliseksi, ja ne, jotka owat autuaitten joukossa, eiwät kadehdi wielä eläwien ihmisien onnea ja autuutta, eiwät kanna heidän päällensä Jumalan edessä, waan paremmin auttawat heidän autuuttansa. Ei Kerttunne kanna teidän päällenne, uskokaa se, ja muistakaa hänen wiimeisiä elämänsä aikoja, kuinka suurella rakkaudella hän teitä rakasti kuolemaansa asti, kuinka hän puhui hywää teidän puolestanne aina wiimeiseen hetkeensä asti; nytkin on hän teidän hywänä enkelinänne taiwaallisen Isän edessä, rukoilemassa teidän puolestanne, että Hän teitä suuresta armostansa armahtaisi."
"Te olette oikeassa", wastasi siihen isäntä ja näytti taas rauhoittuneelta. "Woi kun minä olen paha, että ajattelen pahaa hänestä kuolemankin jälkeen. Hän ei suo minulle pahaa, sen uskon nyt wahwasti; hän oli eläessäänkin niin hywä."
Noita kaikkia keskustellessamme ja puhellessamme oli ilta kulunut jo hywin myöhäiseksi. Kun isännän sisällinen tuska oli wähän rauhoittunut, näytti hänen woimansa kowin uupuneelta, sillä hän ei ollut nukkunut moneen yöhön, waan oli huupotellut metsissä, niinkuin hän itse kertoi. Rupesin siis hänelle esittelemään, että hän menisi lewolle, wirkistämään wäsynyttä ruumistansa ja sieluansa. Tuskin olin sen asian saanut esitellyksi, kun kamarin owi aukeni ja pikku Kerttu astui saliin, kaunisna kuin enkeli. Hänen otsaltansa oli poistunut nuo surun synkät pilwet ja uusi arwaamaton walo oli kullannut hänen kauniit, waikka muutoin lakastuneet kaswonsa. Hän oli tietämättäni kamarin owipielessä istuen pitänyt owea wähän raollansa ja siinä kuunnellut kaikkia keskusteluitamme isännän kanssa. Hänenkin sydämeensä oli singahtanut toiwon säde, että hänen isänsä nyt oli pääsewä kauheasta tuskastaan ja epäilyksestään, ja se kipinä se jo niin paljon kirkasti hänen kaswojaan. Hän tuli tykömme ja kysyi ujosti, saisiko hän jo laittaa illallista. Isäntä näytti oikein säpsähtäwän tuosta kysymyksestä ja sanoi: "oikein, pikku Kerttuni! Minä olen tässä kiusannut wain wierasta, enkä ole muistanut ollenkaan, että terweet ihmiset tarwitsewat lepoa ja rawintoa—mitäpä minä onneton muistaisin tahi huomaisin. Minä en tarwitse ruokaa, mutta laita wain wieraalle illallinen, minä katson silloin pikku Yrjöä."
Pikku Kerttu lähti paikalla toimeen, ja pian oli oiwallinen illallinen pöydällä. Minua kehotettiin syömään, mutta en ruwennut muulla ehdolla kuin että isäntä tulisi kanssa, johon hän suostuikin minun tähteni. Minä kehoitin häntä syömään jotakaan palaa heikon ruumiinsa wahwistukseksi, sillä paljoa ei hän tarwinnutkaan, niin heikko hän oli. Syödessämme sanoi isäntä, ett'ei hän ole istunut säännöllisessä ruokapöydässä toista wuoteen, joka aika oli kulunut hänen waimonsa kuolemasta. Sillä aikaa kuin minä söin ja isäntä oli syöwinään toimitti pikku Kerttu meille wuoteita. Toinen salin perässä olewista kamareista oli isännän huone; sinne lewitti pikku Kerttu isällensä wuoteen, ja minulle hän laittoi sijan saliin.
Heti kun pääsimme syömästä kehotin häntä menemään lewolle, ja hän lähtikin kamariinsa sanoen: "jospa minä saisinkin lepoa, kowin minussa tuntuu wäsymystä ja uupumusta".
Hänen lähdettyään tuli pikku Kerttu tyköni ja sanoi: "woi wieras=kulta! Jos te saisitte isäraukan lohdutetuksi! Minä jo näen, että te olette paljon häneen waikuttanut. Teitä hän kuulee, uskoo ja tottelee, sen olen jo huomannut, ja minäkin olen jo ruwennut toiwomaan. Woi jos hän toipuisi, woi jos hän paranisi, woi jos hän saisi wielä omantunnon rauhan. Silloin olisi minunkin niin hauska ja hywä olla."
"Jumalan awulla luulen hänen tuosta surkeasta tilastaan wähitellen toipuwan", sanoin hätäilewälle ja toiwowalle pikku Kertulle.
Juuri kun olin nuo wiimeiset sanan lausunut, kuulin isännän kamarista ääntä, sillä owi oli raollaan; meninpä siis sinne hiljaa katsomaan. Silloin näin oudon näön: isäntä oli polwillansa wuoteen wieressä ja rukoili ääneensä, ja siitä tuli tuo ääni, jonka kuulimme saliin. Heti wiittasin pikku Kertulle, että hänkin tulisi katsomaan. Kerttu ymmärsi wiittaukseni ja hiljaa kuin haamu tulla hiipi hän kamarin owen raolle. Siinä sitten kuultelimme yhdessä, kuinka tuo murheen runtelema sielu kantoi syntitaakkansa Jumalan eteen ja rukoili häneltä armoa ja anteeksi antamusta. Kowalta näytti tuo työ, sillä suuret hikipisarat waluiwat alas hänen otsaltansa ja hänen silmänsä oliwat täyttyneet kyynelten tulwalla. Me kuulimme owen rakoon joka sanan, mitä hän puhui Jumalallensa.
Silloin kun isäntä rukoili loin minä katseeni pikku Kertun kaswoihin: hänen silmissänsä kimalteli kirkkaat kyyneleet, jotka oliwat mielestäni niin kauniit ja jumalalliset, ett'en luule kaikkein kalleimpien timanttien loistawan niin kauniisti ruhtinasten kruunuissa kuin nuo sydämestä nousseet kyyneleet loistiwat pikku Kertun silmissä.
Rukoiltuansa riisui isäntä waatteensa ja laskeutui wuoteelleen, johon jonkun hetken jälkeen nukkui.—"Jumalan kiitos!" kuului silloin hiljaa pikku Kertun suusta.