Me wetäysimme nyt taas poikemmaksi owesta. Hiljaa kuiskasi Kerttu minulle: "nyt toiwon isän wiimeinkin saawan lewon. Hän on niin hywä; ei hän olekaan niin paha kuin hän itse sanoo, mutta hän on nähnyt itsensä pahaksi Jumalan edessä, eikä häntä ole tähän asti kukaan woinut wähääkään lohduttaa. Kiitos Jumalan, joka teidät on tänne johdattanut!" Sitten hän osoitti minulle wuoteen, sanoi hywää yötä ja meni kamariinsa pientä weljeänsä hoitamaan.
Yö oli jo melkoisesti kulunut, kun minä panin maata. Sen illan tapaukset ja ne elämän kertomukset, joita olin kuullut, pitiwät ajatukseni niin kiinteästi wireillä, ettei uni tuntunut tarpeelliselta sillä kerralla. Koko kansan perheellinen elämä kuwasteli yön hiljaisuudessa yksin walwoessani mielessäni ja minä olin saawinani jonkunlaista käsitystä siitä. Woi kuinka monta hellää sydäntä ennen aikaansa sortuu elämän kowan kuorman alle? Kuinka monta hellää, rakastawaa ja hywää tarkoittawaa sydämen tunnetta on särkynyt pirstoiksi elämän myrskyissä? Eiwätkö nuo sydämet, nuo tunteet ole sortuneet—uupuneet, rakkautensa ja lempensä uhreina? Eiwätkö nuo sydämet ja tunteet ole taisteluissaan kaatuneet sen tähden että ihmisten ilkeys, pahuus ja tunnottomuus on katkaissut heidän tunteittensa satasäwelisiä, satakielisiä jänteitä? Oi! niin se on: He owat taistelleet jalon taistelun ja kaatuneet, kunnialla kaatuneet— nöyrinä, siweinä, hiljaisina ja kärsiwinä, kaatuneet rakkaudesta perhettänsä ja siinä samassa—tietämättänsä, aawistamattansa—koko kansaansa kohtaan!—Mikä jalo taistelu! Ja maailma wastustaa wain wielä tuota jaloa taistelua niin paljon kuin woipi ja ampuu nuoliansa ehtimiseen noiden taistelijain arimpaan ja awonaisimpaan paikkaan— sydämeen, sammuttaaksensa sieltä jonkunkaan säwelen, jota sen on niin waikea kuulla, sillä se on totuuden ääni,—katkaistaksensa sieltä jonkunkaan kielen, sillä ne juuri siellä sydämessä synnyttäwät niitä ajatuksia, jotka sitten puhkeawat wastahakoisiksi totuuden sanoiksi!— Surkeaa, surkeaa! Mikä wieläkin on surkeampi, on se, että pahinna ampujana, pahinna sortajana ja haawoittajana on useinkin se, joka on tuolle taistelewalle ja kärsiwälle sielulle luwannut ja wannonut uskollisuutta ja rakkautta—kuolemaan asti, ja nyt on hän sen suurin wihollinen. Ja kun yksi ja toinen noista taistelijoista kaatuu ja sortuu, silloin tawallisesti sanotaan: "siltäkin ja siltäkin on akka kuollut", mutta harwoin tutkitaan: kuoliwatko he oikeaan Jumalan tautiin, wai oliko heitä haawoitettu—sydämeen. Heidän haudoillansa weisataan suruwirsiä ja osoitetaan ulkokullattua surua, mutta pian on wainajan elämänkumppani walmis möyhäämään ja elämään jumalatonta elämää, niinkuin ei olisi mitään tapahtunut!
Näissä kysymyksissä ja ajatuksissa oli kylläksi ainetta ajatuksilleni ja miettimisilleni, ettei walwomiseni tullut ollenkaan pitkäksi eikä tukalaksi, niinkuin tawallisesti tahtoo käydä, kun ei saa unta.
Aamusella, kun olin juuri Kertun tuomaa kahwia juomassa, kuulin isännän kamarista liikettä; menin siis owen raolle katsomaan, mitä hän siellä toimi. Hän puki waatteita ylleen ja oli raittiin näköinen. Hän näytti mieliwän tulla saliin, jonkatähden minä wetäysin pois, ett'ei hän huomaisi häntä pidettäwän silmällä. Hän tulikin pian ulos ja terwehti minua.
"Kuinka nyt woitte?" kysyin minä häneltä.
"Jumalan kiitos, olen nukkunut pitkäksi ajaksi ja sydäntäni on helpottanut", sanoi hän.
"Jumala on siis kuullut teidän ja meidänkin rukouksemme?"
"Niin; minä toiwon että Jumala minulle anteeksi antaa Poikansa tähden. Nyt minä selwästi huomaan, ett'ei ihminen parhaalla tahdollaankaan woi mitään itsensä auttamiseksi, waan kaikki tulee Jumalan sulasta armosta"—sanoi hän luottawasti.
"Todentodellakin on, niin; jos ei häneltä tule apua tuskissamme, niin muualta ei sitä ole toiwomista", sanoin hänelle myöntäwästi.
Nyt katsoi isäntä salin akkunasta ulos ja sanoi: "woi kun nuo sängetkin owat aina kyntämättä, mitä tästä elämästä wiimein tulee?" ja samassa hän lähti käwelemään ulos.